24. KAVALIA JUONIA.
Jos suosiollinen lukijani edellä kerrotusta on aavistanut, että uhkaavia pilviä kokoontui porvariskuninkaan harmaan pään ympärille, niin hän kenties ei ole arvannut aivan väärin. Mikäli Larssonin vaikutusvalta porvarissäädyssä eneni ja uhkasi tehdä tyhjäksi hattupuolueen, tämän säädyn puolelleen taivuttamiseksi punomat vehkeet, sikäli viritettiin yhä ahkerammin pimeydessä niitä verkkoja, joihin tämä vaarallinen vastustaja oli kiedottava ja joiden avulla hän oli kukistettava. Valtiopäivämiehenä hän henkilökohtaisesti oli koskematon niin kauan kuin valtiopäiviä kesti; mutta nyt, kun tapahtumat päivä päivältä kehittyivät huippuansa kohti, kävi myöskin päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi toimittaa hänet tieltä pois, ja tämän salaliiton kätyriksi tuli nyt vanha tuttavamme, kaikenlaisiin vehkeisiin hyvin harjaantunut viskaali Spolin.
Nolostumatta vähääkään hukkaan menneestä yrityksestään, jonka avulla hän oli koettanut pidättää Larssonia Vaasassa tuon valheellisen syyn nojalla, että tämä varkain oli yrittänyt kuljettaa laivassaan vääriä hopeatalareja, oli uuttera viskaali ystäviltään Vähäkyrön metsien vääränrahan tekijöiltä saanut vihiä eräästä Bertelsköldin palveluksessa olevasta Istvan-nimisestä miehestä, jonka monivaiheinen elämä ja herkkäuskoinen luonne näyttivät tekevän hänet erittäin sopivaksi olemaan syöttinä siinä karhunajossa, joka nyt aiottiin panna toimeen. Ja sittenkun Spolin asianomaisista paikoista oli kerännyt kaikki asiaan kuuluvat tiedot, lähti hän syksyllä Tukholmaan, jossa hän, saatuaan kaikki tarpeelliset ohjeet, kohta haki käsiinsä Istvanin.
Suurta taitoa ei tarvittu tämän rehellisen miehen vakuuttamiseksi siitä, että hän eikä kukaan muu oli niiden suurten maatilain oikea omistaja, jotka Larsson oli ostanut veljensä tyttäriltä aivan polkuhinnasta, kuten kerrottiin. Isonvihan jälkeisinä aikoina kerrottiin jo ilmankin kaikenlaisia kummallisia juttuja kadonneista ja palanneista perillisistä, niin että ne ikäänkuin kuuluivat päiväjärjestykseen ja että niin hyvin tuomarit kuin riitapuolet ja todistajat helposti niitä uskoivat.
Istvan, joka oli houkuteltu pitämään asiata herraltaan salassa, oli hakenut käsiinsä Larssonin ja lyhyesti ja kursailematta esittänyt itsensä hänen veljenpoikanaan, tarjoten hänelle sovintoa. Ken tunsi porvariskuninkaan — ja Spolin hänet kyllä tunsi — tiesi myöskin edeltäkäsin, miten semmoinen käynti hänen luonaan oli päättyvä. Larsson ei ollut niitä miehiä, jotka lahjoittavat kokonaisen omaisuuden kenelle tahansa, joka tarjoutuu sitä vastaan ottamaan. Päätökseksi tuli lyhyesti se, että hän ajoi uuden sukulaisensa pellolle.
Nyt oli häntä kumminkin peloitettava oikeudenkäynnillä, joka pakottaisi hänet palaamaan kotiseudulleen hankkiakseen itselleen laillisia todistuksia omaisuutensa turvaamiseksi. Hänen mieleensä palautettiin useita samanlaisia tapauksia, joissa oli riidelty kuninkaaseen asti ja jotka olivat päättyneet vastaajan täydelliseksi häviöksi. Mutta Larsson ei ottanut niistä huoliakseen. Hän pysyi mielipiteessään ja jatkoi valtiopäiväasiain hoitamista niinkuin ennenkin siinä varmassa toivossa, että hänen puolueensa voitto oli samalla oleva voitoksi niille hankkeille, joita hän niin kauan ja innokkaasti oli ajanut, eli että Pohjanmaan kaupungeille oli saatava tapulikaupungin oikeudet.
Spolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä kerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti noita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on porvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua voivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.
Mutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä aikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi Tukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka eli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun saivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet niin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies. Kun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan kamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä, katsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi soittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden ylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän kerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri sinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan, pyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista — mistä oli seurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.
Tämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä lähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli voivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen puolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin sydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan puotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle harpunsoittajallekin.
Spolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin kohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo kerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi sentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada puolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta yksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali, vanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa kohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka ei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan hyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä kohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen saavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui niin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen oli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen kamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain muutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille, ja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan samanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä naamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala salahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon porvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa, josta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen häväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus joutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä, että vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin hyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota Tukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle rohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että hänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka pelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn; hänen täytyi keksiä toinen.
Tähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle Sageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen kimppuunsa jotenkin julkea karhu.
— Tiedätkö mitä? — kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena hetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa. — Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan perinnöstäsi jäljellä.
— Joutavia! — vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta milläänkään. — Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin näyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.
— Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin pyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava, vaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.
— Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en huoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä repiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.
— Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika tyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän salaa rakastaa sinua.
— Kyllä kai. Mutta minä sanon: ei, kiitoksia, tarjotkaa muille herroille.
— Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit olla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman pulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että tyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen kunnian, että kosit häntä.
— Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian halpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä oikein suututtaakseni…
— Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee tavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin… Eikö teillä ole päivälliset siellä lähiseudulla?
— Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja hänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin ylimyspoikia.
— Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos esimerkiksi tytön hevonen pillastuisi — noin vain vähän, tietysti, pienestä korvaan pistetystä taulapalasesta… Sinähän olet hyvä ratsastaja, muistelen kuulleeni?
— Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että olen hyvä huilunsoittaja.
— Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin turkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat pillastumassa olevan konin … sinä pelastat kaunottaresi… Se on niin kaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa…
— Sen tiedän. En lue mitään muuta kuin romaaneja.
— Sitten viet hänet ystäviesi luo … vähän tainnoksissa, se vaikuttaisi mainiosti…
— Niin liikuttavaa…
— Sitten seuraa hellä kohtaus…
— Älähän hiidessä! Voisin saada korvapuustin.
— Sen parempi, silloin on sinulla syytä kostaa.
— Niinkö veli arvelee? — Ja sitten julkaiset sinä kihlauksenne koko seuran läsnä ollessa.
— Entä jos kadun?
— Kadu sitten niin paljon kuin mielesi tekee. Kumminkin olet saanut kostaa tytölle, kostaa isälle, kostaa velkojillesi … tulet kuuluisaksi kautta koko Tukholman. Sinusta sanotaan: sillä Sager pakanalla on hiiden hyvä onni; sieppasi kultatynnyrin joka sormen osaksi! Ja niin sukkelasti vielä! Se tulee vaikuttamaan ylennykseesi. Semmoista hienoa herraa kuin sinä ja vielä niin suunnattoman suuren rikkauden omistajaa ei voida mitenkään syrjäyttää, kun tulee kysymys uusista aatelismiehistä. Kenties vielä parooni … parooni Sager! Se kuuluu hyvältä, vai kuinka?
— Miksikä ei? On niitä talonpoikaisempiakin nimiä kuultu. Kreivi Bonde[17] esimerkiksi. Olet oikeassa, Spolin, Isä vainaja oli vapautta maahan hankkimassa. Eihän olisi liiaksi, jos hänen pojastaan tulisi parooni.