25. ISÄ JA TYTÄR.

Rikas valtiopäivämies Lauri Larsson astui eräänä päivänä odottamatta Sagerin taloon ja kiipesi kankein askelin jyrkkiä portaita myöten ylös tyttärensä kamariin. Oli jo puolenpäivän aika, jolloin hän tavallisesti oli kiinni valtiopäivätoimissaan, mutta tänä päivänä ei porvarissäädyllä ollutkaan täysistuntoa. Nyt valmistauduttiin tärkeään ylihuomenna tapahtuvaan äänestykseen, kaikki kävi hyvin ja porvariskuningas oli erinomaisen hyvällä tuulella.

Hän luuli tapaavansa Esterin lukupuuhissa, mutta hän erehtyi. Ester oli juuri vast'ikään nähnyt hyväksi lähettää pois saksankielen opettajansa ja istui nyt avonaisessa ikkunassa, huvikseen puhallellen saippuakuplia, joita hän lähetteli lentämään selkeään, kylmään talvi-ilmaan, jossa ne kaikkien ohikulkijain kummastukseksi lentelivät kuin pienet kiiltävät tähdet auringon valossa kattojen ja katujen yllä.

Isän katsanto synkistyi; mutta tyttö ei antanut rajuilmalle aikaa puhkeamaan. Hän lensi ukolle kaulaan ja pyysi häntä katsomaan hänen pieniä, koreita lintujaan, hän saisi nähdä, kuinka korkealle ne lensivät, ja kuinka varpuset turhaan koettivat tavoittaa niitä lennosta.

Karkeapintainen ukko heltyi kohta, ja nuhdesaarna jäi pitämättä; hän veti huulensa juroon nauruun, ja harvinaista oli nähdä Larssonin nauravan. Koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka voi saada hänen aina järkähtämättömän totiset kasvonsa kirkastumaan, ja tämä ainoa oli Ester Larsson, hänen nuorin, vallaton ja hemmoteltu lempilapsensa.

— Sinä tyttöhupakko, — murisi ukko. — Onko mielestäsi sopivaa, että hyväntapainen tyttö, joka jo kesällä pääsi ripille, puhaltelee saippuakuplia Tukholman kaduille? Sano minulle, veitikka, — ja hän nipisti häntä korvasta, — milloinka sinusta tulee viisas ja ymmärtäväinen?

— Viisas minä olen jo, sen on isä monesti sanonut minulle, ja ymmärtäväinenkin minusta kai vähitellen tulee, kunhan saan harmaat hiukset ja ehdin valtiopäivä-ikään niinkuin isä, — vastasi Ester, puhaltaen uuden kuplan lentämään.

— No, toivokaamme, että siitä kesytyt, — jupisi ukko ja myhäili uudelleen. — Mutta katsotaan nyt sentään, että saat parempaakin ajattelemista. Tahdon sanoa sinulle jotakin, lapsukaiseni. Tämä nykyaika on vaarallista aikaa, ja lintu, joka visertää liian varhain aamulla, on ennen iltaa haukan kynsissä. Isäsi on vanha ja tahtoisi mielellään nähdä sinut hyvässä turvassa, tyttöseni. Sinä täytät kohta kuusitoista vuotta. Mitä sanot, jos hankkisin sinulle hyvän miehen?

— Minulleko? Katsokaa, tuo kupla lensi kaikkia muita korkeammalle! Uskooko isä, että se nyt on ainakin yhtä korkealla kuin Jaakopin kirkon torni?

— Kuplat särkyvät, lapseni, ja isäsi puhuu vakavista asioista. Olet kasvatettu kunniallisessa ja jumalisessa kodissa; tahdon, että sinusta tulee vakaa ja nuhteeton nainen. Et vastaa kysymykseeni? Olisiko nuori Sager puhunut sinulle tyhmyyksiä? Kyllä ymmärrän — jostakin semmoisesta, jota sanotaan sydämeksi, rakkaudeksi ja sen semmoiseksi. Olisihan minun pitänyt arvata se, kun toimitin sinut tähän taloon asumaan… Hm, vanha akan höppänä ja epatto poika, siitä oksasta ei ole istuinpuuksi, sanoi teiri sanajalkaa. Ester, ethän vain liene antanut minkään lupauksen sitoa itseäsi Sageriin?

— Ei minua niin vain sidota. Ei, isä, kahleita en rakasta.

— Se on hyvä se; nostit raskaan taakan sydämeltäni. Tytön ei pidä koskaan sitoa itseään tulevaisuuteen, jota hän ei voi arvostella. Se olkoon niiden asia, jotka paremmin ymmärtävät. Sanalla sanoen, olen valinnut sinulle hyvän, kunnon miehen, en kovin nuorta, enkä kovin vanhaakaan, noin vain hiukan neljännellä kymmenellä olevan. Mitä sanot siitä, lapseni?

— Jos isä katsoisi noita minun kupliani? Katsokaapa nyt … hui hai, se hajosi, ennenkuin ennättikään kirkonkukkoon.

— Ester, sydänkäpyseni, ainoa iloni maan päällä, luuletko vanhan isäsi tahtovan niin mielellään erota iloisista, veitikkamaisista kasvoistasi, jotka valaisevat synkeitä hetkiäni tämän maailman vaivoissa? Mutta kerran täytyy sen tapahtua, lapseni, ja parempi on, että minä valitsen miehen sinulle kuin että sinä valitset hänet oman narrimaisen pääsi mukaan. Olethan nähnyt nuoren Årströmin, Eerikki Årströmin, isänsä yhtiömiehen? Rehellinen ja kelpo mies, vakavarainen … juuri heidän kauppahuoneensa kanssa minä olen tehnyt sen suuren jyväkaupan, josta olet kuullut … johon olen pannut puolen omaisuuttani. Siitä tulee hyvät voitot, odotan juuri kirjettä siitä asiasta. Alankomaissa on ollut katovuosi…

— Vai on Alankomaissa ollut katovuosi?

— Onpa niinkin, kerran saamme me suomalaisetkin ruokkia rikkaita hollantilaisia. Siis, rakas lapseni, sinä otat nuoren Årströmin mieheksesi. Moni tulee sinua siitä kadehtimaan; vain suuret suuria nai; lienee niitäkin, jotka tulevat Årströmiäkin kadehtimaan. Hänen isänsä ja minun välilläni on jo sovittu, että teidän häänne pidetään joulunpyhinä. En tahdo salata sinulta, että vanhalla Årströmillä on paljon sanomista porvarissäädyssä.

— Älähän mitään! Kuinka hän on saanut siellä niin paljon sanomista?

— Kunnollisuus, uutteruus ja tavara, niiden avulla päästään hyvään maineeseen sekä kansalaisena että isänmaanystävänä paljon suoremmin ja paljon pikemmin kuin muutoin. Jos tietäisit, rakas lapseni, mihin vehkeisiin on ryhdytty isäsi kukistamiseksi! Mutta ne eivät tule onnistumaan; vanha Larsson on heille liian sitkeä. Ja olethan sinä luonani… Haluaisitko mitään, pikku hupakko? Ehkä jonkin niistä kauniista rannerenkaista, jotka riippuvat kultasepän ikkunassa Isokirkon rinteellä? Tai ehkä jonkin niistä kalliista flanderilaisista pitsikauluksista, joita monen hovin neidinkään ei ole vara ostaa? Ei, älä kiitäkään minua edeltäpäin! Et ole vielä niitä saanut, hempukkaiseni! Luuletko minua niin heikoksi, että heitän pois hyvät rahat semmoisen harakan vuoksi kuin sinä olet?… Mitä annat minulle, jos saat ne pitsit, sanopas?

Ester kavahti häntä kaulaan. — Kaikki mitä tahdot, isäni, en vain sinua itseäsi. Sinua en anna pois minkään Orrströmin tai Arrströmin edestä, vai mikä hänen nimensä lienee.

— No — no, siitä asiasta saamme toiste puhua. Mutta en ole saanut kuulla, kuinka olet edistynyt kuningas Daavidin harpun soitossa. Kuka on ollut opettajasi, lapseni? Joku vanha urkuri, muistelen Sagerin muorin kertoneen.

Ester ei vastannut. Hän ei osannut vielä valehdella. Onneksi ei isä vaatinut enempiä selityksiä tässä arassa asiassa. Isä jatkoi:

— Voit joskus toiste veisata minulle n:o 354:n. Nyt ei minulla ole aikaa. Täytyy mennä päivällisille ja heti sen jälkeen valiokuntaan. Mitä aiot nyt ruveta tekemään? Ethän aikone koko päivää istua täällä noita joutavia saippuakuplia puhaltelemassa?

— En, isä. Aion lähteä ratsastamaan niinkuin aina teen ennen päivällistä.

— Hm — vai niin, sinä olet päässyt tahtosi perille siinäkin asiassa. Ei minun oikeastaan olisi pitänyt suostua siihen … sillä se ei ole tapana sinun säätyysi kuuluvien tyttöjen kesken. Mutta minä tahdon, että lapseni pitää kaikessa kyetä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä, olkoon se sitten vaikka se hieno ranskalainen neiti, joka on hovissa; hän ei ratsasta läheskään niin hyvin kuin sinä. Mutta varo, lapseni, ettei papurikko paiskaa päätäsi honkaan; se näyttää minusta vähän vauhkolta, vilkuttaa niin korviaan.

— Ole huoletta, isä, olen minä nähnyt vauhkompiakin.

— Niin — niin, et ole vielä unohtanut Korsholman luona tapahtunutta ratsastustasi. Se nuori kreivi on nyt täällä. Hänen sanotaan olevan kihloissa neiti de Lynarin kanssa.

Ester kalpeni. — Se ei ole totta! — huudahti hän.

— Mitä tarkoitat? Annan sinulle erään neuvon, lapseni. Älä koskaan kuuntele piikain juoruja. Tietysti syöttää Loviisa sinulle hovijuttuja. Mutta kuulehan, ratsastatko vielä sen vanhan tallimestarin seurassa?

— En, isä. Nyt menen ratsastamaan Kalle Sagerin kanssa, vaikka hän onkin huono ratsastaja.

— En pidä siitä. Jos ei tallimestari jouda ratsastamaan kanssasi, saat pysyä kotona.

— Isän ei tarvitse olla milläänkään Sagerin suhteen, hän on narri.
Aionkin nyt viimeisen kerran ratsastaa hänen kanssansa.

— Olkoon sitten, koska se on viimeinen kerta. Mutta nyt on meillä puolenpäivän aika. Hyvästi, tyttöseni. Ratsasta varovasti. Ja Jumala sinua varjelkoon!

— Hyvästi, isäkulta! Jumala sinuakin varjelkoon!

Näin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester virman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana Hornin tullia kohti.