26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.
Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille, ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä, etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella, sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.
Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja; kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.
Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla. Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta, jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut, Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.
Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.
Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi lähteäkseen.
Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi, sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.
— Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki, että sinä olet minun pikku morsiameni, — virkkoi Sager huolettomasti, istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.
— Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! — huusivat vieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet ensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan Pohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan, nuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä kohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.
— Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin humaltunut Gyllenfelt.
— Oo, juokaa vain — ei tämä ole tervaa, tämä juoma! — nauroi nuori keikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.
— Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! — lisäsi pilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija, pistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun rintaröyhyksen väliin.
— Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! — sanoi hienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon kuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.
— Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! — jatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä vasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.
Mutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän vastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö ei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä ratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen juova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että kuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.
— Sinä saakelin porvaristallukka! — semmoinen oli se hieno lausahdus, joka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla, kun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.
Herrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat Esterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja vasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa tuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan Krauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen edessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.
Tämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut viereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän raollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän näki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja asettui rohkeasti Esterin viereen.
Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.
— Mitä tämä on? — huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, — mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön mainetta?
Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: — Kuka on antanut kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja sitten suutani.
Bertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.
Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: — Ole järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.
— Kuka on levittänyt…?
— Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi, sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.
— Vai niin, — kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan jotakin, — kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!
— Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä ylhäisiä yömyssyjä.
— Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja — kesiä, syksyjä ja talvia — tarpeen mukaan.
Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet erääseen sivuhuoneeseen. — Jää tänne hetkiseksi, — kuiskasi hän; — ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.
— Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! — huudahti Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää tiennyt mitä sanoi.
— Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne; tuo häväistys vaatii verta!
— Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! — ja hän tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.
— Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?
Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen kätensä. — Mene, mene! — kuiskasi hän, turhaan koettaen salata kyyneleitään.
Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.
— Hyvät herrat, — sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, — herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa todistajakseni.
— Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta Liljeholmissa, — ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä häirittiin näin hauskassa toimessa.
— Mahdotonta! Pimeä tulee! Allons, käykäämme asiaan käsiksi! — huudettiin.
— Se on minunkin mielipiteeni! — virkkoi Bertelsköld.
He järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa selvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.
Taistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita miekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään loukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän niin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa iskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut ankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.
— Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen kätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.
— Nyt on teidän vuoronne, herra von Harzdorf, — virkkoi kreivi.
Haavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento kun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle. Bertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä todistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.
— Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser, säälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli katsella haavaansa peilistä.
— Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! — sanoi Bertelsköld, ollen ulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta äänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.
— Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan, — murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti kokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. — Joutuisaan, minulla on nälkä! — lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa kanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain pudottelemiseen.
Bertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän nyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman miekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien temppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen lävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli kananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin tarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet huolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan ruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.
— Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? — kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.
— Te tulette olemaan ensimmäinen, — vastasi Bertelsköld samaan tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.
— Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja tekeillä, — jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään, mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.
— Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, — huomautti Krauser.
Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi. Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä ja rupesi puolustautumaan.
— Oh, — kylläpä kreivi on arka ihostaan, — herjasi Krauser, ja samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen. Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan mielenmalttinsa. — Finissons! — huusi hän.
Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon, mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.
— La pièce est finie, allons souper! (näytelmä on loppunut, menkäämme illallisille) — huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat, Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.
— Heti ratsaille! — kuiskasi Lejonram.
Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.
Nyt pysähdytti kreivi hevosensa. — Ei, — sanoi hän, — minun täytyy viedä sinut jälleen isäsi luo.
— Ennemmin kuolemaan! — huudahti Ester kauhistuen. — Naamiaisjuttu on tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä voisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana yhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.
— No hyvä, — sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa voit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini turviin.