27. MIINAT ALKAVAT RÄJÄHDELLÄ.
Samana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli presidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin kalansa — hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut pyydystetyksi — alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin verkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista, vaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä enemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden hankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän tarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää. Voiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun hän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan murtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään kaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä porvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi sääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää oli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan kuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei saatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta lukkoa.
Kello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat hopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin vierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. — Jokohan se vanha susi vainuaisi vaaraa? — sanoi hän itsekseen.
Mutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies
Larssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi "astukaa sisään."
Larsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien honka. — Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, — sanoi hän niukasti kumarrettuaan. — Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten voinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.
— Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa hyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme, Pohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.
— Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin suosiollista puoltolausetta…
— Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni. Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa minua — ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä — minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä palvellakseni.
Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.
— Teillä on vihamiehiä, ystäväni, — jatkoi kreivi; — vihamiehiä, jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.; voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne kysymyksessä?
— Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin oikeuksista?
— Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa…
— En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink. majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan … pakottaa niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.
Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä suopeimmalla äänellä:
— Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette ansainnut jommoisenkin omaisuuden — että teillä on kahdeksan laivaa merellä — että te olette Suomen suurin tavaranviejä — että teidän nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta — ja että te syystä kyllä olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas…
— Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä, että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; — ja näin sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.
Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. — Olette oikeassa, — sanoi hän, — asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas, arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu, onnellinen perheenisä — eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja, rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne ilo? — Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen, kadehtia onneanne!
— Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys…
— Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te — tietystikin syystä kyllä — luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi, ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone, joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.
Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä, aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.
Kreivi jatkoi:
— Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin, joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte oikeudenkäynnissänne tappiolle.
— Se on mahdollista.
— Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut — kuinka sanoisinkaan — anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän omaisuutensa.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön? Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies, veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.
— Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.
— Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon veljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko liikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni suurissa viljakaupoissa Hollannissa.
— Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun asioihini.
— Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna sain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti Alankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin kieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto, tukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun 26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä, ystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat maanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat laivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.
Larsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen kauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. — Minä toivon, — sanoi hän, — ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin törkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.
— Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen englantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin Ruotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat kovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada alamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa mihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin ja Poikain viljalaivaston tähden.
— Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan harjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa korvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että kunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään sen kannatukseksi.
Presidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. — No, minusta on oikein hauskaa, hyvä Larsson, — sanoi hän, — kerran kuulla teidänkin lausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te näette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa meidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota hallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on saatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin asianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva hankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain mahdottomia vaatimuksia vastaan.
Larsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: — Minä luulen tuntevani kreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa ottamatta.
Taas naurahti valtiomies. — Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi puuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan.
— Hänen pitää, hänen täytyy kuulla minua.
— Entä jos hänen virkaeronsa vain odottaa kuninkaan allekirjoitusta?
— Niin puhuttelen kreivi Bondea.
— Entä jos hänen virkaeronsa odottaa säätyjen allekirjoitusta?
— Kreivi Hårdia!
— Sama seikka.
— Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en muuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.
— Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin ystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että täydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa mieltänne perheellisellä onnellanne … lapsillanne…
— Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy valtiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty. Onko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?
— Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia mielipiteitänne… Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa minun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, — ja nyt vetäytyi kreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. — Toivon teidän tyttärenne voivan hyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan naamiaisissa kreivi Tessinillä.
— Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä ole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.
— Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä, kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan…
— Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! — Viimeinen, hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen ympärillä olevan jääpanssarin läpi.
— Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa? Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota! Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.
— Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi minun tarvita sitä kahdesti sanoa, — vastasi Larsson ylen suuttuneena ja levottomana.
— Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.
— Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat, voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?
— Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?
Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. — Mitä teidän ylhäisyytenne tietää tyttärestäni? — kysyi hän tuimasti.
— Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin. Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan ravintolassa.
— Minun lapseni! Minun Esterini! — vaikeroi onneton isä käsiään väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.
— Ravintolassa, — jatkoi kreivi säälimättä, — lienee noussut riita siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori, kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi kaksintaisteluja pari kolme — eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä kaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän ennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei tyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.
— Ei mitään vahinkoa! — huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten kreiviä kohti. — Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on — ah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun lapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!
Kreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: — Taluta valtiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.
Larsson tyyntyi. — Herra kreivi, — sanoi hän vielä vapisevalla äänellä, — teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja mikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus, joka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.
— Mutta hyvä ystäväni…
— Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä alkaen olemme veriviholliset.
Ja porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään koukistamatta taipumatonta niskaansa.