28. KREIVI HORNIN KUKISTUMINEN.
Me tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää silmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät nykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa, että puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta — ylevästä ja kunnioitusta herättävästä sortuessaankin — emme noista pikku matelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet, puhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle paikalleen.
Ja missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid Horn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on syntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.
Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.
Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan; hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan ensimmäinen luku:
"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään, jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee. Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista: silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi. Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta myöhemmin elävien kesken."
Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon alla."
— Kaikkiko? — kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: —
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!
Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:
"Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint, misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri." Se on: "Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."
— Mitä? — huudahti hän. — Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut kuninkaan ja isänmaan puolesta — miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja ylläpitänyt Ruotsinmaassa — eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin kirjoitus omalla haudallani?
Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin. Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta, jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä! Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna — ja hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?
Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän sanoi: — Kreivi on tervetullut.
Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt — sen tiesi kreivi Horn hyvin kyllä — oli sen salaliiton johtaja, joka kauan oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen, jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa, kreivi Arvid Horn.
Ja kuitenkin hän oli nyt — kenties luullen, ettei se kenellekään muulle onnistuisi — ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa hattujen käsiin.
Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena. Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä vielä useita vuosia eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan palvelukseksi.
— Suokaa anteeksi, — keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla, ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia omia käskynalaisiaan puhutellessaan, — onko minulla kunnia nähdä herra kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?
Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.
— Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.
— Herjaukset eivät ikinä voi himmentää…
— Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä kohta päästään?
— Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.
— Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.
— Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta Venäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei sodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee vaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen — niinkuin myös salainen valiokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa, apuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan velvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja itsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin ottamiseksi.
— Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo Bonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja liitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa Ranskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat lähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa ja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin leijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää muutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas sotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin voittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä Kaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla. Sanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja tappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.
— Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että kiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta mitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus aina…
— Joutavia, kuka minusta puhuu…
— Ja ellei tuo äskettäin tehty onneton ilmoitus Tanskan lähettiläälle…
— Selittäkää tarkemmin! Tanskan lähettiläälle?
— Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä teidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle siitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt Ranskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa tehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä uhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.
— Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan puoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät herrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa vapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s. liittovaltansa suostumusta.
— Teidän ylhäisyytenne vihamiehet…
— Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko valtakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle kardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle maankiertäjälle.
Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: — Kuka tulee minun jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?
Bertelsköld vastasi maltillisesti: — Säästäköön meitä taivas siltä kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon — jos todellakin syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä, etten suinkaan minä — minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla valtiollisissa asioissa — etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä, kenen hyvänsä.
Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä. Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: — Sanalla sanoen, te siis aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.
— Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot…! — Ja Bertelsköld oli tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:
— Herra kreivi — puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta, herra kreivi — ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut kuorman sydämeltäni. Kas tässä! — Ja samassa hän osoitti sitä Senecan kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja alakuloiseksi.
Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli hyvinkin opettavainen kirja.
— Niin onkin! — jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. — Kas siinä yksi noita ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille, kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille, jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana, jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä aiotte tästä lapsestani tehdä — mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta, jonka teille jätän?
Bertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.
Kreivi Horn jatkoi:
— Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet kaikista parhaat — enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän, viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni. Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta, niinkuin teidät kerran kukistetaan — minä poistun vapaaehtoisesti, kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni, syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.
Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.
Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.