2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.
Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.
Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat, joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui, kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin, jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt, niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa kaikenlaista vallattomuutta.
Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä, joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.
Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern, edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen, jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.
Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen airolla.
— Morbleu, — huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, — luulenpa nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni, ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?
Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja väänsi airon hänen käsistään.
— Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.
Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen. Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain noin kyynärän syvyistä.
Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.
Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.
— Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, — virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja keikarimainen. — Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.
Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa alemma otsalleen. — Armollinen herra erehtyy, — sanoi hän ruotsiksi vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.
— Mille tonnerres! — jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; — olisiko se tosiaankin?… Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua. Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.
— En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, — vastasi tyttö nauruun remahtaen ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. — Minä olen Ahvenanmaalta ja olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies…
— Sepä olisi tuhannen tulimmaista, — vastasi parooni Sparrfelt, taas suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta nähtävästi kahden vaiheilla. — Jos et sinä ole, se on, jos te ette ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona. Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä, niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.
— Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, — vastasi tyttö. — Kas, tuolla tulee Elias! — ja näin sanoen jätti hän paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.
Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle jälleen.
— Tule, Elias, — sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; — hakekaamme täti käsiimme.
Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.
Weidern kohautti olkapäitään. — Meillä, — sanoi hän, — ei tarvita noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.
— Meillä ei ole orjia, — vastasi Sparrfelt. — Morbleu, olen kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan maljaan liian syvälle kurkistaneet?