3. KOLME PAKOLAISTA.
Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian, joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin majapaikkoihin.
Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle nuhteita eilispäivän johdosta. — Paroonin on nähty antautuvan puheisiin hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, — sanoi hän.
Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. — Se nuori tyttö, — sanoi hän, — jos se on hän — on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai, yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja noin tukalassa asemassa…
— Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni, että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen, olevan kivekäs?
Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.
— Niin se kumminkin on, — jatkoi kreivi. — Tuskin kolme viikkoa sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien tapahtumain tähden.
— Entä luvattu yleinen anteeksianto?
— Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.
Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä, yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.
Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa. Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet, pelkäsivät heidän kostoansa.
Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla, että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan) luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon. Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.
Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana, miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse matkustaneet.
Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.
Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia, väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi naista.
Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä esille, sitoakseen rosvon.
Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin, ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti, mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.
Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin, näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.
— Piru vieköön sen riiviön! — huudahti nimismies, joka virkansa puolesta oli muiden mukana jahdissa. — Se luikahtaa juuri nyt Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin saamme rosvoa kiinni.
— Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata maihin ennen yön tuloa? — kysyi aliupseeri, eräs saksilainen maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.
— Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! — oli Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää, ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.
Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.
Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät, ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä. Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei uhkarohkeasti.
Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen hampaidensa välitse.
Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.
Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja — kukapa sen voi niin tarkoin tietää? — kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.
4. SYYSMYRSKYT v. 1721.
— Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? — kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.
— Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, — vastasi nuorukainen. — Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, — lisäsi hän.
— Ja miksi et sinä? — kysyi tyttö.
— Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? — jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.
— Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.
— Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.
— Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?
— Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että minulla vielä on kaksi solmua.
— Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana. Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?
— Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon. Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina tuomiopäivään asti.
— Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!
— Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä ainoaa kuivaa riepua.
Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen, ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty, oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.
Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. — Istukaa kauniisti aloillanne! — huusi hän. — Tunnen hyvin tuon salakavalan kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.
Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi. Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä, sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.
— Mitä sinä teet? — kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi soutamasta.
— En mitään, — vastasi Elias. — Päästän vain tuon toisen solmun.
Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.
— Pois tuo valkea nenäliina! — huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.
Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.
Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. — Viimeinen solmu! — jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.
Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]
Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.
— Maria, — sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, — minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.
— Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, — vastasi tyttö vältellen. — Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?
— Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.
Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. — Älä nyt kysy minulta sitä, — sanoi hän viimein rukoillen. — Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.
Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. — En voi sitä nyt sanoa, — sanoi hän nöyrästi; — mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.
Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.