5. SOTARETKI RAUMALLA.
Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen — kuten Penelope muinoin — nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa — hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.
Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin — heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.
Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.
Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.
Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.
Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä — jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa — sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"
Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.
Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää mitään esimiehestään kersantista.
Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.
— Was der Henker, perkele, stoi, durak! — karjui kersantti, huutaen joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.
Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin. Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies, kädessä paljastettu miekka — yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita — sanalla sanoen, nuori Elias Pietarinpoika itse.
— Antaudu, muuten olet kuoleman oma! — huusi nuorukainen käyden vastustajaansa käsiksi.
— Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel aname dich! — huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.
Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.
Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi, mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.
— Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä stambulka! — kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti oli nyt aseettomana.
— Antaudu! — huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa lyömämiekkaansa.
— Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och lappe den stambulka, — vastasi voitettu. — Aber ein gut Rath tahto mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz lähellä!
— Sinä olet oikeassa, toveri! — vastasi Elias, ja pisti miekkansa tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. — Juokse tiehesi, — jos muuten lienet juoksemaan luotu, — lisäsi hän, lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.
— Noch ein aberdass, — vastasi kersantti. — Oletko kivekäs? Mihin reissu?
— Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! — vastasi nuorukainen.
— Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle, tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.
Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä kärhentelevän miehen hiiteen.
— Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein burgermeister anta selkään, ei otta, — jatkoi kersantti loukatun arvokkaasti.
— Mitä? — huudahti nuorukainen. — Oletko se mainio saksilainen rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi, vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?
— Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person. Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!
Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.
— Den Teufel marschiren in lunta poron, — huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. — Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!
Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.
Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.
Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.