6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.
Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.
Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.
Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.
Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.
Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."
Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.
Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.
— Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, — huusivat muutamat äänekkäimmät. — Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.
Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. — Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! — kiljuivat pojat riemuiten. — Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. — Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.
— Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! — huusi väkijoukko vihoissaan.
— Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! — puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.
— Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! — hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.
— Es lebe Carolus! — huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.
— Tukkikaa sen Purkin suu! — huusivat muutamat. — Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?
— Hän lihoi liiaksi maistraatissa — vastasivat toiset; — sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.
— Jach ei olla sergeant! — kiljasi pormestari. — Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!
— Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, — virkkoi eräs vanha porvari. — Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.
— Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.
— Immer den esivalta respektiren! — vastasi pormestari. — Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! — huusivat taas etempänä seisovat.
— Hiljaa! — sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. — Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.
— Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, — huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.