7. LARSSONIN PERHE.
Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.
Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.
Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon. Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina, tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin, jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten, tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin. Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa, voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.
Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää, toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s. yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.
Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7 aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias, oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki Burchard saanut sijansa.
Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä, ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa, jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti kuuntelivat.
— Burchard kävi Uudessakaupungissa? — kysyi Larsson.
— Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, — vastasi entinen pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa pitkäin viiksiensä taa. — Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die Schwedenhunden an der Nase zog.
— Mitä hän sanoo? — jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.
— Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog an der Nase, — pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. — Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni, durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten, Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe der grosse Tsar!
— Vai niin! — murahti Larsson naurahtaen.
— Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! — oikaisi pormestari sukkelasti sanansa. — Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?
— Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier — mit Erlaubniss, maljasi — und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.
— Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?
— Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen — eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen — halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..
Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.
Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.
Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.
— Ruokaluku! — sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.
Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.
Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.
— Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, — sanoi hän, — täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.
— Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, — vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.
— Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, minkätähden sinä karkasit.
— Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!
— Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.
— Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?
— En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.
— Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!
— Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, milloin ja missä vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!
Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan. Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen asetettiin.
Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto — ja kaikki seurasivat häntä kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna pimeään talviyöhön.