8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.
Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille, lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721 viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.
Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon, jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien, olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa. Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät; metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä — missä näet aitaa oli ollut, sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle — ja ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.
Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja asumatonna.
Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä lähes kahdeksan vuotta sitten.
Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä, puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä, mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä viljelyksen jälkiä.
Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.
Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen: nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa. Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo, Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen. Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön asuma-alueita.
Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt, ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.
Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.
Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla. Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.
Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista syntymäjuhlaa?
He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen. Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit oikein! Ja kiusaaja vaikeni.
Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa, jotka heti ruuaksi valmistettiin. — Minun tekee mieleni ehdottaa sinulle jotakin, Heikki, — sanoi hän iloisesti. — Minä rupean torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.
— Tuohon käteen! — vastasi Heikki reippaasti, — mutta silloin sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.
— Sitä sietää vielä paljon miettiä — vastasi Elias hämillään, työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle, eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia kuullessaan.