9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.
Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen. Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin, niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin vainajien kammioihin saakka.
Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa. Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava, että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki. Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui hänen mielestään.
Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin, määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; — "siellä nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", — sanoi hän piloillaan. Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.
Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini, joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki, joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta, jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona. Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan enää sellaisia elämässään nähnee.
Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu ylös proomun ja ranankaan avulla — eikä nyt enää oikein tarkkaan tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.
Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin. Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten, kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.
Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa — katsellen äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.
He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. — Joku venäläinen herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, — sanoi hän, vähän levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.
— Se kai on ollut ylhäinen herra, — vastasi Heikki, tarkastaen kavionjälkiä; — häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.
— Riihen ovi on auki, — huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan. Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina, ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.
Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.
Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen palaavat sisään.
— Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? — kysyi
Heikki.
— Minä luulin sinun jo tietävän sen, — vastasi Riitta. — Jahtivouti lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko kappelissa.
— Mitä tämä on? — huudahti Heikki. — Me tulemme jäältä ja sinne ei ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko kuljetukseen.
— Hyvänen aika! — Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen antaakseen heille avaimen, — vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.
Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne? — vastasi Riitta. — Kyllähän minua kummastutti, kun hän vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.
Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä.
Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä. Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta, jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!
Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa?
Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.
Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.
Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. — Lainaa minulle hevosesi, Simuna, — sanoi hän, — ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.
Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.
Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.