10. SISSI AJAA SAALISTAAN.
Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.
Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.
Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: — Kruunun nimessä!
Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: — Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?
— Minä olen maaherran sanansaattaja, — vastasi Elias sukkelasti, — ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.
Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: — Kuka herra?
— Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.
— Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, — vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.
Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. — Varo, Matti, — sanoi hän, — etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. — Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.
— No, — jatkoi Elias portin takaa, — tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?
— He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, — vastasi renki melkoista sävyisemmin. — Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?
— En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!
Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.
Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.
Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.
Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin, että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta. Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.
Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään, ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.
Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin väkivaltaisesti ja kiduttaen." — Kaupunki harjoitti kumminkin jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä, että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.
Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt, ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.
Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin, ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.
Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta. Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen kaupunkiin.
Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt. Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla, erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä, oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.
Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään, kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä laukkaa ajoi toisesta ulos.
Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.
— Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! — huusi vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä, huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä käyttää.
— Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi! — kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.
Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.
— Mitä tämä merkitsee? — huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.
— Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! — kiljui pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: — packe din väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den kivekäs!
— Maria! Mihinkä on Maria viety? — jupisi sissi voimatta ajatella mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.
— So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]
— Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! — huusi Elias. — He menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.