11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.
Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa, huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat. Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen, silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.
— Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, — selosteli sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään kirjeen luotansa pöydälle.
— Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa vastaan? — kysyi kreivi huolettomasti.
— Niin, — vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, — valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.
— Hän saakoon viran, — vastasi Bertelsköld.
— Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, — luki sihteeri vähän ällistyksissään.
— Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? — jatkoi kreivi.
— Valitettavasti se oli hän, — vastasi taas sihteeri, yrittäen kääntää purjetta tuulen mukaan.
— Hän saakoon viran, — vastasi kreivi yhtä lyhyesti.
— Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle, Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle…
— Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.
— Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.
— Sparrfelt?… Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon vielä muutamia vuosia.
— Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne välityksellä…
— Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.
— Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa suuresta kunnioituksesta…
Kreivi Bertelsköldin katse synkistyi.
— Minä luulen, — jatkoi hän, — että hävyttömät suomalaiset ovat kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand — oletteko kreivin palkkalainen?
— Minäkö kreivin palkkalainen? — toisti hämmästynyt sihteeri.
— Eh bien, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.
— Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni…
— Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?
Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.
Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet, oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.
— Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni — sanoi kreivi tekeytyen iloiseksi.
— Ei, — vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä kyllä huomasi, — minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken ja hänen poikansa puolesta.
— Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt hyökkäys- ja puolustusliiton.
— Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille…
— Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! Ma chère, mitä ajattelet minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.
— Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi, Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla halpamielinen.
— Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun puhuvat tyhmyyksiä.
— Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan, silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi asioita.
— Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?
— Tahdotko, että sanon sen sinulle?
— Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi ole julistaa minua pyhimykseksi.
— No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.
— Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!
— Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä kuningasvallan ja kansanvallan välillä.
— Eh bien, mitä sinulla on sitä vastaan?
— Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle. Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.
— Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.
— Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena, ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei, minä erehdyn: mies on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin — Machiavelli.
— Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.
Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.
— Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä, hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien esimiestesi selän takana.
— Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.
— Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä, Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään, vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.
— Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.
— Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko kuninkaan sormuksen vaikutusvoimaan.