12. OMATUNTO VAIKENEE.
Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.
— Suo minulle anteeksi — sanoi hän — minulla ei nyt ole aikaa. Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun saaminen Falkbyn tilalta?
Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: — Jos sinua elähyttäisi sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi — ja minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. — Niin, älä sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles — jos vielä kerran kadottaisit sormuksen?
Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. — Kyllä minä katson, ettei jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, — sanoi hän.
— Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet koskaan tee väärää valaa?
— Ebba — sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.
— Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala! Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan luotat kuparisormukseen — vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain pilkkaa ja petä sinua!
Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti, mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista jäisen sydämen liikutusta.
— No niin, — sanoi hän, — sinun vallassasi on muuttaa ruunulle Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton. Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.
Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle paikalleen valtiomiehen huulille. — Tunnusta, ystäväiseni, — sanoi hän hymysuin, — että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on mahdollisuuden mukaan järjestettävä.
Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. — Minä ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin — sanoi hän.
— Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme todellisuuteen.
— Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä päivinä jaetun — apuvaroina muka — jotta saataisiin Ruotsi yhteen tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?
— Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.
— Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta — ellen erehdy, on apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi. Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?
— Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?
— En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää — ja Jumala tietää — mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!
Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.
Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö, valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja punastuisi naisen edessä? Ei — kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.
— Ehrenbrand — sanoi kreivi armollisesti hymyillen — olen ajatellut teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin. Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa nyt. Olkaa varma minun suosiostani.
Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi selittää tämä odottamaton ylennys.
— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti hän.
— Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että olette minulle kunniaksi. Hyvästi!
Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.
— Minun täytyy puhdistaa ympäristöni — sanoi hän itsekseen. — Minun palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba saanut vihiä…? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi? Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee? Taikka — "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea tanssittaa? Jospa minä…?
Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.
— Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.
— Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän ylhäisyytenne puheille.
— Hyvä. Laske hänet sisään.
Sparrfelt tuli — komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.
— Hyvä herra ratsumestarini — sanoi kreivi ystävällisesti ja kohteliaasti — olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani, olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn — ymmärrätte. Mutta asiasta toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.
— Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.
— En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini. Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.
Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen miten tahtoi.
Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.
Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän, yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä niin arvokas suomalainen tuttava.
Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti, että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne — ja nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja — ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.
Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten menestystä j.n.e., j.n.e.
Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi. Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.
— Epäilemättä, — vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. — Jos Larsson on jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä menestyksestänne.
— Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, — vastasi Larsson jurosti. — Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.
— Veljenne tyttären, pikku Marianko?
— Niin, herra kreivi — ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
— Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen korjata.
— Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?
— Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää kaunottarenne!