13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".

Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu; eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän, vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat, jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin, tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään, kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.

Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta, ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.

Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään. Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti valtakunnan asioista puhuakseen.

Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin, vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen; jos hän vastaisuudessa saisi enemmän mahdollisuutta, niin kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi".

Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä paremmaksi. — Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, — huudahti eräs häävieras.

— Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, — sanoi toinen. — Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.

— Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen, mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, — vastasi toinen.

— Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan! karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen karoliini. — Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.

— Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi, ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy — huusivat useat äänet.

— Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, — muistutti sävyisästi eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.

— Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin että tupa kaikui; — tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä vuonna painetun? Se kuuluu näin:

"Kun kaikk' on huipussaan — saa maahan särjetyks'; niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."

Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja, että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.

Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman, joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. — Was giebts? — kysyi hän sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.

— Lapinmaa on löydetty, — vastasi Broman matalalla äänellä.

Kuningas nousi heti pöydästä. — Hyvät herrat, — sanoi hän kohteliaasti, — valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne. Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään! Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!

Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.

Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta, hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti. Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan, oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.

— Mikä paikka tämä on? — kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.

— Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, — vastasi reen kupeella ratsastava adjutantti.

— Se näyttää asumattomalta.

— Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä kanssa.

— Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?

— Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.

— Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä lähettiläinä laiskottelisi… Aber was giebts da am Ufer? Broman lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]

Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.

— Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! — komensi kuningas, eikä adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.

— Antautukaa, parooni Sparrfelt! — huusi Strömberg, joka nyt tunsi vastustajansa. — Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan rikkomisesta.

— Ja naisrauhan rikkomisesta! — säesti Broman närkästyksellä, joka näytti vallan ritarilliselta. — Tässä reessä on nainen, joka sanoo olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.

Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.

Kuningas astui reestään ulos. — Me emme olleet odottaneet, — sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, — me emme olleet odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä eikä vahinkoa tapahdu.

Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.