14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.
Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan, viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut. Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.
Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin. Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.
— Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!
Talonpoika katseli häntä suurin silmin. — Mies on joko hupsu tai hän on varastanut hevosen, — ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias tällä kertaa saavutti heidät helposti.
Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. — Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! — huusi hän.
Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. — Antakaa minulle anteeksi, — sanoi hän, — että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.
— Kuka olette? Mitä tahdotte? — kysyi upseeri otsaansa rypistäen.
— Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän maan vapaita miehiä, — vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.
— Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta. Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.
— Tukholmaan! — toisti Elias. — Herra majuri, — ottakaa minut mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki hevoset kuoliaiksi teidän edessänne — minä tappelen teidän puolestanne — mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan — sanalla sanoen, herra majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut mukaanne!
— Nuori mies, — sanoi Düker hymysuin, — jos ajat niinkuin ratsastat, uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen kiire Tukholmaan?
Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.
— Se on arveluttava juttu, — sanoi majuri; — meillä on nyt rauha, poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden, että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.
— Eläköön Kaarle-kuningas! — huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.
— Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, — oikaisi Burchard. —
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella. Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein kokonaan katoamaan.
Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset. Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella, vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä, että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.
Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.
Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia. Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen hypännyt.
— Mitäpä se auttaisi? — sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään muita viisaammaksi. — Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä veisi hänet hornaan.
— Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? — kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha lörpöttelijä palasiksi.
— Ei se niin varmaa ole, — sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. — Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.
— Soita sinä sokerisuutasi! — sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija, joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. — Parooni Sparrfelt on syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.
Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden päällä.
Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. — "Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."
Strömberg nauroi täyttä kurkkua. — Se olisi kyllä Sparrfeltin tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset ovat pattijalkoja.
Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.