15. JUPITER JA JUNO.
Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava, voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi, samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet, riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa, ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat, August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka hänet tarkemmin tunsivat.
Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä, että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan, Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat. Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.
Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä. Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin, että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin antoi siihen suostumuksensa.
Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.
Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty. Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen nimitys heti kohta seuraava.
Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.
Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään! Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi. Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa tällä odottamattomalla kysymyksellä: — Noch nichts von Lappland? Eikö vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?
— Teidän majesteettinne … sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä kirjoituksesta kuninkaaseen.
— Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään. Eselsjunge!
— Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti…
— Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.
— Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan korkeudesta. Käsittämätöntä!
— Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?
— Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni…
— Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!
— Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän ei tiennyt mitään.
— Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter fort!
— Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.
— Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!
— Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani, tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.
— Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?
— Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani luottamuksen, — jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. — Huomasin hänen tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.
— Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on kunnioitettava.
— Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu, että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.
— Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On syitä olemassa — hovilla on kissankorvat — kuningatar on olevinaan niin kovin siveellinen — luulevainen, ymmärretäänkö?
— Teidän majesteettinne tahto täytetään.
— Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki — hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.
Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa ja harmi sydämessä. — Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen pitkää, — sanoo eräs kuuluisa kirjailija.
Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen. Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.
Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa, ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät. Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella. Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.
— Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! — huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.
— Vertaus on tavallaan sattuva, — vastasi kuningatar terävästi. — Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen — majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia — me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja — onhan teidän majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius — jumalien sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!
Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää, tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta mikä noista monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt hänen vihansa?
Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. — Katsooko teidän majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? — sanoi kuningas.
Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan, silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.
Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä virkkanut mitään.
— Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? — kysyi kuningas, kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. — Kylpyretki Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin terveyden.
Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.
— Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, — jatkoi kuningas, nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä myönnytyksillä hyvänsä, — niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.
— Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius — varkaiden jumala — astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on tarkoituksenne? — tiuskaisi loukkautunut puoliso.