16. JUNON KOSTO.
Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain, odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa hillitä.
— Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet — miehen, jolla on kykyä, jossa on jaloutta — katalan juonittelijan, teeskentelijän, halpamielisen petturin vuoksi — niin syvälle, teidän majesteettinne, ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi; kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin kuningatar teitä halveksii.
Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä sanat:
"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"
Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin kylmästi kumartaen kuningattarelle. — Teidän majesteettinne suvaitkoon armollisimmasti suoda minulle anteeksi, — sanoi hän, — tämä lippu on tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista kauppiasta, nimeltä Larsson.
— Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, — puuttui puheeseen kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.
Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. — Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! — huusi hän. — Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi. Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä tyttö oli kaunis, niin sanottiin — se on minulle yhdentekevää — ja hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista; ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia. Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka — jos ne olisi ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea — olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi ansainnut parempaa kohtaloa?
Kuningas koki nauraa. — Aisopos, — sanoi hän, — kadehtisi teidän majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.
— Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin langeta.
Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.
Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: — Viimein tyttö pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet — tuon halvan porvaristytön — Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa. Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni, kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän, puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut, kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä, valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät. Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin herra, ja te, Tyhjälän kreivi — missä teidän kreivikuntanne lienee aikoinaan ollut! — sentähden, ettei enää ole häntä, jota te ja maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!
Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän mieltänsä malttaen:
— Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin. Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä erilleen. Eikö niin?
— Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, — vastasi kuningas kärkevästi, — tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi, joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja että on luvattu palkinto hänen hengestään.
— Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka häiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on että hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että hän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen vast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.
Kuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. — Teidän majesteetillanne on valta käskeä, — sanoi hän, — mutta sallikaa minun muistuttaa, että tämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden kesken…
— Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää pilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun! Ja että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi rankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi Bertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne, minkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa. Muutoin, — jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, — on meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella meidän kuninkaallisesta persoonastamme.
— Alamainen ajatukseni, — vastasi kreivi pilkallisesti, — on aina nöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia silloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani epäiltävän…
— Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä maatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt kukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää. Odottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana vielä toisessa kohtauksessa.
— Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? — puuttui puheeseen kuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne, niinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?
— Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken aikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?
— Voitte, sire, te voitte antaa suostumuksenne. No niin!
Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.
Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti. Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja lempeyttä.
— Lapsukaiseni, — sanoi hän Marialle, — hänen majesteettinsa, joka mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta, kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen majesteettinsa armollinen tahto — ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä vastaan — että sinut tulevana sunnuntaina meidän hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin. Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?
— Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, — vastasi kuningas, huultansa purren.
— Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä, lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?
Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi — molemmat äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.
— Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! — jatkoi kuningatar, pistellen joka sanallaan. — Mikä onni, lapseni, kun jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi, ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi! Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa hänelle meidän armollista suosiotamme.