17. KEVÄT 1722.
Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla, on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä, jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö kuolleen lapsensa, taikka — kenties se kuva on vielä sattuvampi — nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa vihollista.
Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan — jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä.
Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa, lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja, lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut, niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita varten kannatti elää.
Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta, nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita, tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista. Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.
Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon. Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.
Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta, myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan Marialla — sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet — oli muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää; Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin kunnioitettiin.
Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään, samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.
— Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, — sanoi Elias Heikille. Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme, Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä onni, — lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.
— Ja kaikilla Riitoilla samaten, — vastasi Heikki myhäillen. — Kyllä täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua, mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä, niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti, mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.
— Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen, että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, — sanoi Elias, keskeyttäen ystävänsä ylistykset. — Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan; mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan ja lähden Tukh — niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee, tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn, koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon, minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella ruoka-annoksella.
— Rauhaa? — jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen harmaata päätänsä; — mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?
— Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni, — sanoi Elias osaa ottavasti. — Mutta älkää antako murheelle ikuista valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.
— Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! — jatkoi vanhus, silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. — Kahdeksan poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani — vanhuuteni ilo — oli kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld; olette kenties kuulleet? — Ilmajoella — talvella — suksilla — kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin hevosen selkään… Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.
— Mutta, — sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa käsiinsä, — kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?
Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: — Minä juoksin ratsastajain perässä niin kauan kuin jaksoin — päivän — kaksi päivää — viikoittain — kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan. Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille: antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä. Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua. Sitten en osannut takaisin — kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni köyhänä kuljeksien … ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa… olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.
— Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme tytärtäkin?
— Kolme tytärtä … kaikki kauniita kuin päivän valo … ja nuorin niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista. Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?
Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja halasi häntä nyt kuumin kyynelin. — Ettekö enää tunnekaan minua, isä kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. — Minähän olen teidän oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että on Jumala!
Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.
— Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat! — kuiskasi hän. — Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa. Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee laupeudessa!
Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan — tuon keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja haasta kellojen kalke — kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.