VÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.
PORVARISKUNINGAS.
— Mihinkä viimeksi lopetimme? — kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä. Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten tähden.
— Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, — vastasi pikku Jonathan nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.
— Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin ihmiset tulivat taas järkiinsä, — vastasi koulumestari, vetäen hänelle ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.
— Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja tappeluun Gärdingen luona, — puuttui puheeseen postimestari, kapteeni Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti sodalle.
Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. — Eikö isoäiti muista erämaiden kevättä? — huudahti hän. — Olivathan kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä, ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.
— Nyt muistan sen, — vastasi isoäiti. — Olipa hyvä, että kerrankin toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin, mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa; viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana. Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa tunnotonta miestä!
— Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, — vastasi välskäri sävyisästi. — Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta? Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään. Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta, mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä — niin siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena; se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on, että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan mikään huono mies.
— Katinkultaa — väärää kultausta — miekaton tuppi! — jupisi kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea valtioviisautta.
— Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, — tarttui koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. — Ilman älykkäitä miehiä me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.
— Oli kyllä, — vastasi välskäri. — Kun Pietari I, August II ja Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739 tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien, hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla, sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.
— Ellei hän olisi Talleyrand, — virkkoi kapteeni Svanholm vähän pilkallisesti.
— Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, — jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin hyvin; — mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja. Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä aikaa suoraan silmiin.
— Jos minä saan sanoa ajatukseni, — sanoi vanha isoäiti päättäväisesti, — niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista, minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan, hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?
— Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, — sanoi kapteeni. —
Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?
— Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin postimestari, — vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen maalitaulu loukkaantuneena.
— Kummiseni — tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata — tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! — sanoi Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.
Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. — Onpa suuri vahinko, — sanoi hän, — ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi. Ei — Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä, itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin aikakausi…
— Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, — huomautti Anna Sofia.
— Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.
— Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen ja -tyttöineen ja — lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?
— Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?
— Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?
Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari uutta pitkää halkoa palamaan. — Nyt käymme aarteita kaivamaan — sanoi hän.