PORVARISKUNINGAS.[10]
1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.
Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.
Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina, jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle. Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.
Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.
Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa ylimys.
Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58 vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.
Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi, ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he kumpikin näyttivät.
— Hän siis, — jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, — pysyy lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?
— Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo valtakunnalle hyödyllistä olevan, — vastasi porvari.
— Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?
— Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään pahaa.
— Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?
— Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.
— No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta alamaisuudestaan?
— Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä hyvällä eikä pahalla — ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.
— Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?
— Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.
— Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!
— Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.
Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. — En ole käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan valtiopäivämieheksi, — tiuskaisi kreivi.
— Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon olevan hyvissä käsissä, — vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.
— Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.
— En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita asianomaisia.
— Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään mitään Vaasassa?
— Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin
Ruotsin laki.
— Ulos ovesta — ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!
Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle esimiehelleen.
Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.
Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.
Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti. Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä. Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.
Kreivi Frölich kuohui vihaa. — Vielä minä keksin keinon, jolla saan tuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! — huudahti hän.
Lause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri
Larssonia porvariskuninkaaksi.