3. KREIVI JA PORVARISTYTTÖ.
Vieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen hurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä lähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi hänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti satulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella tytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne olivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai viidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin kyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja hento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt kevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin porvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä koristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat pitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä, sittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla belgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä arvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu lempilapsi.
Kenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana, kuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti tälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli kasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli nähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua ympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä taloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen Esterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun heidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa kasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä lemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin iloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän yksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö kumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän leikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi samassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa ratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina ennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä lastaan.
— Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! — kuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi tointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren sanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta, jota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.
Ester katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän leikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka hämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.
— Näethän nyt, Ringblom, — sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä raukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, — sanoinhan minä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!
Samassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä säälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä helein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa helmaan.
Tuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja virkkoi hymyillen: — Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen veitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin ratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla kerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?
Ester katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä kohdeltiin kuin lasta. — Myytkö hevosesi? — kysyi hän.
— Tuskinpa, — vastasi muukalainen. — Luulen sinun jo saaneen siitä tarpeeksesi.
— Isäni maksaa sinulle siitä niin paljon kuin tahdot.
— Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! — jatkoi nuori upseeri. — Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit? Tahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?
— Tahtoisinpa kyllä, — vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.
— Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut satulasta, vauvaseni?
— Sitten ammuttaisin sen, — vastasi Ester arvelematta.
Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut mieleen. — Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! — sanoi hän. — Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.
Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata levottomuuttaan. — Ei, Veronika, ei, — sanoi hän; — et saa puhua tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. — Ja isä ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! — lisäsi hän teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.
— Mistä on kysymys? — sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.
— Mitä näen mä? — huudahti maaherra ranskaksi. — Kreivi Bertelsköld täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako nuori orpanani on tänne tipahtanut?
Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään. Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla. Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea, noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat, että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa; että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.
Kreivi Kaarle Viktor — sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä — selitti nyt, ranskaksi hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta; ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi, armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.
— Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? — vastasi kreivi Frölich nauraen. — Tiedätkö, mon cher ami, että kravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla?
— Sen tietää sukuni vanhastaan, — vastasi nuori kreivi samaan tapaan. — Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan kansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun jo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin…
— Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua muutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman lähteet muutakin kuin kaivovettä…