4. VISKAALI SPOLIN.
Ei ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor oli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi siitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon vaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan sataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan ja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi Frölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä sisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa oli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat seisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä virkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät lännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät siellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan, milloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he näkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas murtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen kevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään jääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria, jotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään reunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.
Satamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle lähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä kahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri Larssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän joka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli vartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä komeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään tukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja Wismariin.
Maaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten toveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?
Bertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa tuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa takaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset. Mutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea pitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä edellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit toivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas sotamieskin jotakin Ruotsissa.
— Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat vie voittoa vanhoista kavaljeereista, — vastasi maaherra kiivaasti. — Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies, jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! Parbleu, Charles, ne jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan muistoa!
— Setä tarkoittaa myssyjä, — jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.
— Mitä se merkitsee?
— Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]
— Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.
— Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella — pitämällä esimerkiksi päivälliset hänen kunniakseen — voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä ja lähentää häntä puolueeseenne?
— Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset: ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin, Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On vain yksi keino hänen lannistamisekseen.
— Ja se on?
— Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on viskaali, — kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!
Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun, isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä maantieltä. — No, — jatkoi maaherra, — kuinka ovat asiat?
— Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee, — vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen kreiviin.
— Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki; kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?
— Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.
— Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies, ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?
— Teidän armonne — pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni turvattu?
— Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta harjoittaa?
— Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.
— Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.
— Teidän armonne — kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.
— Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! — Ja kun maaherrasta nähtävästi oli vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn, kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman voutikunta.
— Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld, heidän ratsastaessaan edelleen. — En tiedä, minkätähden ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.
— Niin oli minunkin ratsupiiskallani, — sanoi maaherra leikillään. — Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava. Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt sitävastoin… Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?
— Ratsupalvelijani Istvan.
— Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot hyvät — kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?
— Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.
— Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. Par miracle, tekeepä mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin. Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.