30. VANHOJA TUTTUJA.
Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin. Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden viehkeys.
Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat, joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha tai sisälliset taistelut.
Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä, jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen, syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi; mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia; ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet hurmaavan loistonsa.
Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan: hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut, että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää äidinsydäntään vastaan.
Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan, Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta, rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli, voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon, viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.
Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen, jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas äitini!"
Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.
Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.
— Mitä? — sanoi hämmästynyt Ebba. — Minunko puoltosanaani? Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan syyttömiltä ja onnettomilta?
— Ei milloinkaan, se on kyllä totta, — vastasi nuorukainen vähän hämillään; — mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. — Selitä tarkemmin, — sanoi hän; — kuka se on, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja avonaisesti suoraan silmiin. — Minulla on muassani eräs nuori tyttö, jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, — sanoi hän rukoilevalla äänellä.
Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. — Poikani, — sanoi hän ankarasti — sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin…? Mutta ei! Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.
— Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa — muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.
Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona, kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta, järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli tavalla tai toisella saatu hankituksi.
Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.
— Oletko ajatellut, — sanoi kreivitär Bertelsköld, — että laki tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.
— Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.
— On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä kaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata sitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua musertamaan isän sydäntä!
— Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta hän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet vaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.
— Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että hänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan aivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut viisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä viisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy itseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan puhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä silmiin — jos hänellä olisi äiti — ja sanoa hänelle: mitä Esterin hyväksi teen, sen teen kokonaan hänen parastaan silmällä pitäen!
Nuorukainen ei virkkanut mitään.
— No niin, — jatkoi kreivitär, — jos näin arassa asiassa et voi menetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään nuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi isänsä luo Tukholmaan.
— Suo anteeksi Eevaseni, — puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, — minä en ole koskaan osannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni sanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme tuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes kuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet itsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty, hän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.
— Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! — huudahti nuorukainen ja suuteli hartaasti hänen kättänsä.
Kreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman auringonpaisteen edessä. — Ebba, — sanoi hän hellästi, — kun sinä kerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin sinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin taivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa keksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda tänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani, että minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat ja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? — kätesi on siteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?
Kaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta kaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut. Hänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.
— Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut vastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella sinua. Maltahan! — minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla oli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan piirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa haavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.
— Kääre on hyvin pantu, — sanoi kreivitär. — Kuka on sitonut haavasi?
— Matkatoverini, — vastasi nuorukainen hymyillen. — Te näette, äitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.
— Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan — jatkoi kreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen. — Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä punastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?
— Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian utelias, — puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti hymyillen.
— Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? — sanoi
Kaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.
— Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?
— Emme, hän ei tulisi.
— Mitä? Eikö talisi?
— Ei varmaankaan.
— No niin — mene sitten, mutta älä viivy kauan.
Bertelsköld meni.
— Rakastaako hän tuota tyttöä? — kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen mentyä.
— Valitettavasti näyttää siltä, — vastasi huolestunut äiti. — Mikä onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.
— Eeva — mitä aikonetkin tehdä — älä unohda, että mekin olemme olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!
Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä, joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.
Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.
— Mitä nyt?
— Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä vastaanottamasta.