31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.
Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739. Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään. Suomalainen sarvikuono — joksi Hornia nimitettiin — oli herennyt puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä peikoista suoriutuvansa.
Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa, uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta menestyksettä.
Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet, missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua, ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada porvarissäädyn mielipiteet hajalle.
Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.
Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta. Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle. Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan. Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat, saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet. Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.
Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen". Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin. Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje, samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti ja luki seuraavat lyhyet rivit:
"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne, odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis, niin tulkaa heti kohta."
Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin askelin, sanaakaan virkkamatta.
Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen. Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.
Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.
Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni — valtiopäivät, valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet, sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.
Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui. Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. — Niin, niin, — sanoi hän ja palasi hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.
Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä valta hänen päässänsä.
Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin, Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.
Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.
Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut. Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia; heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.
— Varokaa itseänne, Larsson, — kuiskasi aivan hänen takanaan eräs hattujen palkattu kätyri, — varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.
— Kuulkaa, te Ruotsin miehet! — huusi Larsson jylisevällä äänellä, niin että sali kaikui. — Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan, vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?
Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.
Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen pro patria et libertate (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi, koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut "pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui, kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten tapahtuikin kovasti meluten.
Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa. Porvariskuningas raivosi. — Miettiä! — huudahti hän. — Miettiä, kun oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea suunne!
Taas kuiskasi joku hänen takanaan: — Larsson, tulkaa ulos! Teidän tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä Itä-Göötanmaalla.
Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä, valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".
Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.
Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä. Hatut olivat voittaneet.