37. PUOLITOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.
Eräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä seurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs nuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän kantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita, toinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän otsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia silmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän ikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta jatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen kujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon. Siellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi eräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:
— Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia nauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole maistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?
— Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita päättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle. Voi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen ison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki, mitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että taistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana vanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea penikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.
— Elää toisten armoilla, vai kuinka? — vastasi Ester ylpeästi. — Ei, sisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi itselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön ja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei sen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, — lisäsi Ester naurahtaen; — onhan hän kosinut minua.
— Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen? — muistutti Veronika hämmästyen.
— Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut sen toisen, mutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan — eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät — hakea emännän mistä tahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.
Näin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven ja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä yksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt porvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena pysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas pääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli köyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat silmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä yhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja olosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.
— Sen sanon sinulle, Grenman, — virkkoi hän, — että joka tahtoo olla mukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina. Se, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat korjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta ennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin ilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja ennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä rukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada rahaa ja koota varastoon.
Kirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut tunnustaa, että luotto oli loppunut.
Kauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: — Minä kirjoitan Tukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus ryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle tervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä vannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja tyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada suoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan oveksi ja teemme kauppapuodin.
— Sepä joltakin näyttäisi, — nyökäytti Ester päätänsä ovesta: — Te saaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon. Huomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina luottoa.
— Sen asian laita on niin ja näin, — sanoi vanhus naurahtaen. Huolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä heikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.
— Uskokaa pois, — jatkoi Ester. — Kuulin sanottavan, että täällä on suuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät Blomia.
— Mene tiehesi! Äläpäs — tulehan ensin tänne, että saan syleillä sinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä maailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä ajattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades & Pojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin välityksellä Tukholmasta.
— Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, — vaikeroi kirjanpitäjä tuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa isäntäänsä vastaan.
— Eikö käy päinsä? Minkätähden ei?
— Sentähden, että — änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, — sentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki menevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa, ovat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. — Kolmetuhatta talaria! Eikä meillä ole kolmeakymmentäkään!
Larsson ei virkkanut mitään, vaan vaipui synkkiin ajatuksiin. Ilman rahaa täytyy kauppiaan usein tulla toimeen: ilman luottoa hän on hukassa.
— Ehkä ei olisi mahdotonta keksiä jotakin keinoa, — jatkoi Grenman, nokkelan näköisenä näpäyttäen tuohesta tehtyä kapinetta, joka oli olevinaan nuuskarasia.
— Mitä tarkoitat, mies? Uskallapas vain kerta vielä puhua kumppanuudesta Blomin kanssa.
— Minä tarkoitan, — vastasi kirjanpitäjä viattomasti, — että sittenkun nyt presidentti Bertelsköld on tullut hulluksi ja hänen veljensä poika perii kaiken omaisuuden, joka taitaa nousta viiteen tai kuuteen kultatynnyriin, niin riippuu vain isäkullan omasta tahdosta…
Larsson iski häneen silmänsä, tuikeat ja terävät kuin kolmen tuuman naulat. Mutta Grenman huomasi kummityttärensä Esterin seisovan ovessa ja sai nyt uuden tavattoman rohkeuden puuskan ja jatkoi pelkäämättä: … niin riippuu vain isäkullan tahdosta, että saadaan kaikki tyydytetyiksi ja samalla vahvistetuksi kauppahuoneen luottoa. Merlades & Pojat lähettävät toukokuussa suolalastin Friberg & Winkelmanille; Friberg & Winkelman lähettävät lastin kesäkuussa Larsson & Kumppanille; Larsson & Kumpp. hyväksyvät seuraavassa tammikuussa Merlades & Poikain vekselin; puhdas voitto 100 prosenttia.
Vanha kauppias näpäytti sormiaan ja astui muutamia kertoja edestakaisin huoneessaan. Kiusaus oli suuri, mutta ei kyllin suuri murtaakseen hänen rautaista tahtoaan. — Bertelsköld & Larsson! — mutisi hän. — Ei, se on firma, jonka kanssa taivaan Herralla ei ole mitään asioita.
— Mutta patruuna on itse sanonut, että tästä vielä ryöppy nousee, — jatkoi Grenman, joka niinkuin hidaskulkuiset konit lönkytteli vanhaa vauhtia kerran alkuun päästyään. — Kuka on oleva tyttärenne turva, kun kerran täältä lähdette?
— Esterillä on veljiä.
— Ja pitääkö hänen kaiken elinaikansa syödä heidän leipäänsä? Ei, patruuna. Hänessä on paljon teidän omaa luonnettanne. Te ette suostu yhtiökumppanuuteen oman vävynne kanssa; Ester ei suostu yhtiökumppanuuteen veljiensä ja kälyjensä kanssa; se on kaikki samaa sotkuista vyyhteä, ukko Larsson, ja sentähden olisi hyvä, että sen ajoissa selvittäisitte.
— On hitunen totta siinä, mitä sanot, — vastasi Larsson, jonka täytyi myöntää muistutus oikeaksi. — Toivon vielä eläväni sinä päivänä, jolloin rajuilma puhkeaa. Silloin saan nähdä, mille puolelle tuo nuori mies on asettunut. Ester, kirjoittaako hän sinulle vieläkin, niinkuin teki ensimmäisenä vuonna?
— Kirjoittaa, isäseni. Sinä olet antanut siihen luvan.
— Kirjoita siis hänelle, että hän rupeaa kansan puolelle, ja minä olen ajatteleva yhtymistänne.
— Isä hyvä, — vastasi Ester. — Kaarle Bertelsköld on mies niinkuin tekin, eikä myy periaatteitaan. En voi kirjoittaa hänelle, mitä pyydätte.
— No niin, älkäämme siitä enää puhuko. — Mitähän Grönbergillä ja
Saloviuksella on minulle asiaa?
Nämä kunnianarvoiset Vaasan porvarit astuivat sisään nähtävästi hiukan hämillään huoneessa vallitsevasta köyhyydestä, ja ilmaisivat monen mutkan perästä asiansa, joka oli semmoinen, että Blomin vastapuolue aikoi taas valita kaupungin entisen korkeasti kunnioitetun valtiopäivämiehen; ja he toivoivat, ettei hän kieltäytyisi tästä vaivalloisesta toimesta; mutta tähän tahtoivat he kumminkin liittää pienoisen ehdon, nimittäin sen, että heidän edusmiehensä tulisi äänestää hattupuolueen kanssa, ettei kaupunki tulisi kärsimään vallanpitäjäin epäsuosiosta.
Niska jäykkänä nousi porvariskuningas seisomaan ja viittasi kädellään ulos aukinaisesta ikkunasta, josta Korsholman vallit näkyivät. — Menkää — sanoi hän, — menkää tuonne noille valleille ja käskekää niiden muuttua nurmilavoiksi, että ylhäiset ja mahtavat herrat voisivat mukavasti niillä istua. Mitähän vallit siihen vastaisivat? Ne sanoisivat teille: ei meitä mitattu tämänpäiväisen mitan mukaan, eikä meitä tehty selkätueksi hetken röyhkeydelle. Meidät mitattiin semmoisiksi, että voisimme kestää läpi aikojen, ja meidät luotiin synnyinmaata puolustamaan. Sama on minunkin vastaukseni teidän ehtoonne. Hattujen ystävää ette ikinä minusta saa, vaikka vielä eläisin kaksienkymmenien valtiopäivien ajan. Ja jos Vaasa niin suuresti haluaa vallanpitäjäin suosiota, niin lähettäköön notkeampia miehiä kuin minä olen. Mutta silloin Vaasa katsokoonkin, mitä sillä vielä on omasta itsestään jäljellä.
Grenman ja nuo kaksi porvaria katsahtivat toisiinsa. Ensinmainittu ei ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista olla köyhä, ilman ystäviä, ilman luottoa, ilman mahdollisuutta jälleen aloittaa toimeliasta elämää, ja kuitenkin halveksia yhtymistä rikkaan ja ylhäisen suvun kanssa, joka voi avata tien vaikka mihinkä yritykseen. Jälkimmäiset taas eivät käsittäneet, kuinka oli mahdollista, että nöyryytetty, halveksittu, jopa läheisten sukulaistenkin pilkkaama mies voi hylätä tilaisuuden loistavan hyvityksen saamiseen, ainoastaan vanhoissa ennakkoluuloissa itsepintaisesti kiinni pysyäkseen. Kaikki he kuitenkin olivat vaiti; tuo kookas, harmaapäinen ukko tukki heiltä suun tuolla muinaisia aikoja muistuttavalla totisuudellaan ja järkähtämättömällä ryhdillään.
Mutta Ester Larsson ymmärsi isänsä. Hän tuli luo, kavahti häntä kaulaan ja kuiskasi: — Isä, sinä olet mies, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla sinun tyttäresi!