36. KUNINKAAN SORMUS.
Vielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä, hovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat puheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti. Kaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä, joka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen kantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja vapauden nimessä.
Ollaan nyt keskellä Ruotsin niin sanottua vapauden aikakautta.
Tuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin todellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä vanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden avulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa. Kirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen vartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat hiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi nuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille poskille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin heikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee kaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea. Mutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on syntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin nuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa nojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on nyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja, monivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle päästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille sijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin. Mitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on perustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan hän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on paremmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.
Hänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja tärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo vastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen, parooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri Cederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.
— Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen salonkiin, — oli vastaus.
— Kamariherra, monsieur de Broman…
— Sano, että odottakoon vierashuoneessa.
— Viskaali Spolin…
— Aja se hävytön lurjus ulos ovesta.
Sihteeri jatkoi: — Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä, Suomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty vastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on valtiopäivämies.
— Tila on siitä huolimatta menetetty. Jatkakaa.
— Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen majesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää sotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle Viktor…
— Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako. Jotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä sitten!
— Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne ehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset Nerés ja Bahr pyytävät virkaeroa…
— Lisätkää kreivi Bonde ynnä muut. Jatkakaa.
— Kreivi Tessin anoo Parisin lähettilään tointa.
— Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu
Tukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.
Entä sitten?
— Hänen majesteettinsa ehdottaa monsieur de Bromanin välityksellä koroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle…
— Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua valtakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska hänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi koroitus loukkaus häntä kohtaan.
— Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni
Höökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.
Tarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat
muiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.
— Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää säästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee toista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat koroitetaan. Onko mitään muuta?
— Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän sanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun hänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne vahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo Stralsundin piirityksessä.
— Flinta! Falkbyssä asuva, eikö niin?
— Falkbyn kartanossa.
— Hylätään. Nyt voitte lopettaa.
— Saan siis vastata, ettei teidän ylhäisyytenne sitä valaa muista…
— Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin ja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.
Sihteeri meni syvään kumartaen.
Kreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä hetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten unohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja rukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä yhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan hän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli niin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan häväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä! Eikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja alhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän hartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä saavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan erehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin myssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava kumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi valtakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta, toteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta toteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut uneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan yläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi Ruotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain kaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen kuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä kaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.
Näiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten valtaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona odottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa käden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa musertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen sormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja josta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.
Se oli kuninkaan sormus.
Pirullinen ajatus välähti hänen mielessään. — Voi teitä, katalat, kurjat ihmisraukat! — sanoi hän itsekseen. — Te puhutte Jumalasta, sallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä on Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta tähän sormukseen — se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on — tähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi kaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta saatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki! Minulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka kruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin polkuhinnassa… Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen arvoonsa?….
Bertelsköld naurahti, miettiessään liikauttaen tuota puristavaa rengasta.
— Miksipä ei kruunuakin? — mutisi hän.
Tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus irrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut kiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi pelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen, voisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. — Rex Regi Rebellis. — Sano minulle, — sanoi hän, — sano minulle sinä: tuleeko minun tavoitella kruunua?
Kenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä sormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen oudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen kieli katkennut.
Kreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.
Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, — sytytä kynttilät! Yöhän nyt
on!
Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä, ja huoneessa oli aivan valoisa.
Mutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi ehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän, mutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen kallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.
Kamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi vahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että hänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä edestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille pyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että kreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.
Haettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina ovelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava valtakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.
Lääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki oli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut kaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli erehdytty: hän ei ollut mielipuoli — ei ainakaan vielä.
— Tekö se olette, hyvä tohtori! — sanoi hän hiukan vielä entiseen mahtavaan tapaansa. — Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä kuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka minua ympäröi?
Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: — Se merkitsee, herra kreivi, että te olette sokea!
— Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.
— Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.
— On — on ollut, — jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti. — Tiedättekö, hyvä tohtori — minä satuin kadottamaan jotakin — vähäpätöisen kapineen — joka ei ole kupariäyrin arvoinen — erään isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja — mutta sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen? Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa! Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?
— Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt näkönne.
— Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori — teidän täytyy antaa minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä — te tiedätte, että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän, teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät! Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No, mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä, hullutusta!
— Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä, mutta näköänne en voi palauttaa.
Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. — Ah, — huudahti hän, — minut on petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle sormukseni… Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni. Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun! Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea, kykenemätön ja sokea! — Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan sormusta!
Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.
Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli, läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja kuiskasi: — Torsten, tunnetko minut?
— Ebba! — huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
— Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?
— En, — sanoi kreivitär. — Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?