35. VUOSISATAIN PERINTÖ.
Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.
Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.
Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä, hevoset oli jo tilattu.
Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui elämänkohtaloihin.
Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua. Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.
Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta; kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.
Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta, kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.
— No hyvä, — jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi — jos teillä nyt olisi todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut — jos esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi teiltä tytärtänne vaimoksensa — mitä siihen vastaisitte?
Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa, ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.
— Sitä vain, — vastasi kreivitär pelkäämättä, — että minun talossani on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu, onnellinen puoliso.
Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös, hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.
— Minun suostumukseni! — huudahti hän. — Jo riittää; nyt ymmärrän kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani! Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne, jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla. Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne. Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla punnita.
— Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, — vastasi kreivitär hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.
Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:
— Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden, että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta. Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän, jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa, joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja tyttäreni väliseen avioliittoon!
Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt rauhoittua.
— Valtiopäivämies Larsson, — sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, — olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne ainakin liian aikaisiksi.
Larsson jatkoi: — Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne; minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta, että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta — vielä yksi sana! Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin — niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan — niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta molemmat taistelemme.
Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.
Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä rohkeuteen ja toivoon.
— Sinäkö täällä! — huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja luullen näkyjä näkevänsä.
— Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! — huudahti Kaarle Viktor Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. — Vasta silloin, kun Norjan tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla — vasta silloin selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester Larssonia tyttäreksenne!
Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria erottamaan — vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se jäänytkään tulematta.
Jäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään kovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.
— Tule! — sanoi hän. — Kiitän kreiviä tarjouksestanne; tarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen. Larsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra kreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on peruuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat valjaissa.
Ester totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että vuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui himmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan koki häntä pidättää: — Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme voi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, — sitä voimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi elinajaksemme toisistamme.
Ja hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja suuteli häntä. — Jää hyvästi! — sanoi hän.
— Ja nyt, isäni, nyt olen teidän. Tehkää minulle, mitä tahdotte.
Kohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär
Bertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.