34. VIERAS FALKBYSSÄ.
Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis, jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären välinen olento.
Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. — Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Olenko sinua kasvattaessani niin huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?
Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään maahan luomatta: — Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen. Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni kuolla kinokseen maantien viereen.
Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä, harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella, puoliääneen virkkaen: — Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!
Ester säpsähti ja kääntyi päin. — Isäni, — huudahti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni arvokkaasti häntä vastaan.
— Minä arvaan, — sanoi hän, — että se on valtiopäivämies Larsson, joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää teille kadonneen lapsenne takaisin. — Ester, syleile isääsi, ja rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet koonnut hänen harmaan päänsä päälle!
Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat murtaneet isän raudankovan mielen. — Vanhus levitti sylinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: — Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!
Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla, hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä rinnoilla.
Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin äiti.
Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi läpimäräksi.
Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata, että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.
Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään, samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen, että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa, kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää rekeä vetää.
Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista. Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan. Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.
Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."
Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa harmaantuneeseen vieraaseensa.
Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:
— Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut. Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.
— Niin, — sanoi kreivitär liikutettuna, — minä tunnen semmoisen nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos, terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita hedelmiä.
Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja virkkoi, huoneeseensa mennessään:
— Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.