33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.
Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa, niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta. Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen tulevan.
Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.
Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati, että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet. Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja luottamuksella turvautua…
— Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan — vastasi puutarhuri viattomasti.
— Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, — jatkoi kreivitär. — Ja sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä…
— Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa, etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, — jatkoi nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.
— Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma, ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.
Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.
Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja varpuset söivät hänen herneensä.
— No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?
— Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, — arveli puutarhuri. Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.
— Mutta kenties erehdytte, — virkkoi kreivitär. — Kuka kunniallinen tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?
— Voisi niinkin käydä, — vastasi Bergflykt huoaten. — Sen, jota minä haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.
— Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä — vastasi kreivitär hymyillen. — Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi köyhä?
— Tahtoisin kuin tahtoisinkin, — vastasi puutarhuri.
— No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin vaimoksenne?
Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten miehuullisesti: — Tahdon.
Kreivitär jatkoi: — Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa, ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta. Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua. Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi, järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette kelpo ja kunnon mies.
— Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo tänä iltana…
— Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa kissaanikaan.
— Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.
Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi, kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. — Ester, — sanoi hän, — sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.
Tyttö suuteli hänen kättänsä.
— Niin, lapseni, — jatkoi kreivitär, — sinulla ei ole tällä hetkellä isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?
Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.
— Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän, mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin; minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä. Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset. Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut; myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna viimeiseen leposijaansa painua.
Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären eteen ja kuiskasi: — Teidän armonne … hyväntekijäni … tehkää niinkuin tahdotte … te sen paremmin tiedätte … olen valmis teitä tottelemaan!
Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. — Älä itke enää, — sanoi hän. — Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.
— Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta! — huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.
Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. — Muista — hän sanoi, — että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän, että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi tapahtua asioita, jotka … sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua, lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.
— Ei, ei, — jatkoi Ester niinkuin ennen; — kuka sen sanoo, että minä huomenna olen niinkuin nyt?
Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: — Minä pelkään omaa itseäni!
Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä, tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän saisi suoraan vastata jaa tai ei.
— No niin, — sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin, ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; — tee niin, että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!
Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa. — Teidän armonne, — sanoi hän, — minä annan teille anteeksi, että sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä. Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani. Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää: senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne, teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda, oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!
Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.