7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.
— Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti kiitollinen, jos saisin sen tietää, — sanoi Bertelsköld kohteliaasti tervehtien.
Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta ilmeisellä kummastuksella. — Olinpaikkansa? — toisti hän. — Laurinko olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?
— Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka taitaa asua näillä seuduin.
— Asuako? — toisti rovasti taas. — Hm, hm, jos herra, niinkuin arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori, niin — suokaa anteeksi — luuleeko herra Lauria mieheksi, joka jossakin asuu?
— Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä oloistaan, — vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille hänen erehdyksistään.
— Oloistaanko? — vastasi taas itsepäinen vanhus. — Nuori mies, te saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä, joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja te kuulette kivien puhuvan.
— Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään varastaneen myllärin hevosen?
— Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään. Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? — Ja levottomasta silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.
— Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna, voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.
— Hänetkö saavuttaa? — Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon, niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota. Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.
Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä, keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella, lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin makuuluvan kokemiseksi, aivan niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.
Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona. Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla. Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä päivänä olisi jäänyt tulematta.
Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli käynyt Antin hevosen.
Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona, omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla, sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.
Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra panna Laurin putkaan".
Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan opastaisi hänet Laurin asunnolle.
Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten luona".
Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka, avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan kummastellen katsellessa.
Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää, että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet ratsastustaan valoisana kevätiltana.
Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.
Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni, hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden latvoissa.