8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.
Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran. Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä, kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.
— Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! — huudahti Bertelsköld äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet, mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi kontaten pensaiden välitse eteenpäin.
— Onko tie loppunut? — kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen, että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut nauramaan.
— Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan ja annan maistaa koivurieskaa, — jatkoi vihastunut kreivi.
— Torpalleko? — toisti poika. — Mahtaisikohan olla torppa, joka näkyy tuolta puiden välitse? — Sieltä näkyikin jokin tumma esine kuusien hämärästä varjosta.
Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat näkymättömissä.
Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta, ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella. Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön pappilan sadin.
Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta; etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä, ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.
Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu, sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.
Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta, niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei säännöllisessä kehässä paikan ympäri.
Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella ja katosi usvaan.
Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö, jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa — sama, joka oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan — pelastanut hänet aamupäivällä merimiesten käsistä — sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen pikku porvaristyttö Ester Larsson.
— Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän erämaahan? — huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä, hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.
Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä erämaassa näin kaukana Vaasasta.
Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin puunrunkojen lomitse.
Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö — ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun — seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: — Mitä herra tähän aikaan metsässä tekee?
— Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? — vastasi kreivi tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.
— Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.
— Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?
— Muistelen kohdanneeni erään pojan, — virkkoi mies.
— Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?
— Puolenpäivän aikana maantiellä.
— Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.
— Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.
— En pyydä neuvoja, — vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi — vaan toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte ansaita hyvän päiväpalkan.
— Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, — vastasi mies välinpitämättömästi. — Opastaa teitä en voi; minulla on urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä. Ettekö kuule mitään?
— Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.
— Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita vasten?
— Luuletteko sitä meren kohinaksi?
— Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille onnea matkalle.
— Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?
— Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.
Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan hälvenemistä.
Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld, kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta kuin minne oli lähtenyt.
Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli hän "nähnyt väkeä vuoressa".
Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen heikkouskoisen herransa huulille. — Kai menit sisään heidän luoksensa ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? — kysyi Bertelsköld.
— Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä hämmästyksellä. — Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty; mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.
— Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista. Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota etsimme.
Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas, korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: — Onko teidän armonne päästänyt hevoset irti?
— Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti, sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen jättänyt.
Istvan kuunteli taas. — Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä täältä itään päin — ne etenevät — nyt seisahtuvat — nyt taas astuvat — verkalleen — ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle — niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat karkuteillä… Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.
— Tule, — sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit terovat tavallista paljon tarkemmiksi; — kohta näemme, oletko arvannut oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut lapsenleikkiä.