9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.
Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut, näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.
Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. — Kas tässä! — kiljaisi hän; — Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo lemmon metsä olisi näin tiheä.
— Seis! He ovat jotakin pudottaneet! — huudahti Bertelsköld, kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen. Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.
Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. — Johan ma sen sanoin! — riemuitsi hän. — Kyllä tunnen sen ja kyllä tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha, mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi olin tyhmä?
— Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan näköinen.
— Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja millä tuulella on se, joka sumussa liehuu.
— Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada varkaat ilmi?
— Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi; ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella, teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi se, joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen läpi.
— Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka… Mutta sillaikaa, kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.
— Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän minä niille veitikoille, kuka käski.
Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat, alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan, vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa. Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu, milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa; milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin. Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.
Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa. Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten: kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.
— Seis! — huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. — Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa. Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?
— Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, — vastasi palvelija, eikä ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. — Siinä ne nyt taas ovat! — huusi hän. — He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!
Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä, joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.
Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään vastaukseksi.
Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun kaitaista kyläntietä pitkin.
Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka? Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin, miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen kaulan yli päistikkaa maahan.
Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan. Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin kuitenkin ehyenä kuin savikukko.
Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa. Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle, ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.
— Istvan, — sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, — mene ja palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!
Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän ratsastaa ja niin — uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) — niin he olivat tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi — ja sitten — uhuu (musiikki alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).
— Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi kreivi. — Poika sanoi niin olleen.
— Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?
— Tyttö? — toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. — Kai se oli hänen oma tyttärensä.
— Älä koetakaan koukutella! — vastasi hänen jäykkä kurittajansa. —
Mitä tiedät tytöstä?
— Uhuu — ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa — nyyhkytti poika.
— Herra, — kuiskasi Istvan, — ei ole hyvä puhua semmoisista niin kauan kuin sumu vielä peittää niityn.
— Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, — jatkoi Bertelsköld. — En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä kirottuja rämeitä. — Mars, lurjus! — jatkoi hän Jaakolle, — opasta meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.
Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille käärittynä.