13. VAARALLINEN KIINALAINEN KIINASSA.
Pieni tanssijatar huomasi, ettei hänellä ollut mitään sääliä odotettavana omain kärsimystensä tähden. Mutta hän oli päättänyt kostaa, ja hän oli hankkinut luotettavampia tietoja.
— Armollinen kuningattareni suvaitkoon antaa anteeksi, — sanoi hän, — että olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne vähäpätöisillä asioillani, kun minulla kumminkin on paljoa tärkeämpää ilmoitettavaa.
— Oo, — sanoi kuningatar, jota suuresti huvitti tämän ihaillun kaunottaren pilkkaaminen ja nöyryyttäminen, — puuttuu vain, että pieni lumoava haltiattaremme käy antamaan meille neuvoja valtakunnan asioissa. No niin, älkää pelätkö; sanokaa minulle vain vilpittömästi, kaunis Morelli, mitä ajattelette Euroopan nykyisestä tilasta. Tuleeko meidän solmita jokin uusi liitto? Haluaako pieni ystäväni, että nimitämme hänet lähettilääksi Konstantinopoliin? Minä olen varma siitä, että veljemme sulttaani tulisi siitä sekä hyvilleen että liikutetuksi. Mutta puhukaa kaikin mokomin hiljaa, ettei markiisi de Breteuil kuulisi meitä; se voisi synnyttää rettelöitä Ranskan kanssa ja ehkä riistää meiltä koko ranskalaisen teatterimme.
— Teidän majesteetillanne on liian armollinen ajatus valtiotaidostani, — sanoi tanssijatar, joka vaivoin sai hillityksi mielensä kuohumasta; — minun vähäinen kykyni ei ulotu niin pitkälle. Mutta alamainen uskollisuuteni ulottuu pitemmälle, enkä minä voi sentähden nähdä, että ilkeät vehkeilijät käyttävät näin juhlallista tilaisuutta hyväkseen häiritäkseen teidän majesteettinne kallista rauhaa ja uhatakseen valtakunnan turvallisuutta.
— Tämähän käy yhä paremmaksi; oo, sehän on kerrassaan mainiota! Astukaa lähemmä, kreivi Bertelsköld, me saamme kuulla jotakin uutta. Meidän sukkela Morellimme on solminut salaliiton, saadakseen sitten pelastaa meidät noitasauvallaan. Se tulee meitä suunnattomasti huvittamaan. Mikä tuon näytelmän nimeksi? Nimen pitää olla hauska. Le roi devenu berger? — mitä sanotte siitä?
Signora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi kuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: — Jumalan tähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata kruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä Drottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän aikomuksensa.
Kuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan naarmulle — joka sitäpaitsi jo oli parantunut — noin suurta merkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä ja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista huolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä, joka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta ylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.
— Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on ilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, — sanoi hän ankaralla, kokonaan toisenlaisella äänellä.
Tanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että hänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia. Hänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän oli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä erään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen majesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu paljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli tavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa — kuinka hän muun seurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan — kuinka tämä törkeällä tavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa — kuinka hänen vihollisensa ja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön rakastajansa tähden — kuinka hän oli epäillyt — antanut vakoilla, mikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli kirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle, joka luultavasti oli osallisena salaliitossa — kuinka pahantekijä siinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa, jonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, — kuinka hän oli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää hänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä kätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet Drottningholmaan — kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli tuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa vastaan otettaessa — kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt tilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli tuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko tämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän — rikollisen salaliiton keksijä — ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut keksintönsä itselleen kuningattarelle.
Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus; mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä vihattavimmassa valossa.
— Soisin teidän olevan väärässä, signora, — sanoi hän. — Mutta jos olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa kutsutan teidät puheilleni.
Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.
Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista, joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa. Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan, milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon; milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.
Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä säästetty.
— Tuossa on Düben — sanottiin — kuningattaren sihteeri. Se mies on varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.
— Tuossa on vanha Bjelke, — sanoi toinen — hän, joka v. 39 sai virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin olevinaan.
— Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! — puuttui kolmas puheeseen. — Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa, jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse.
— Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! — nauroi neljäs. — Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se, joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä, niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:
Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa, mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"
Hattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan karkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat myssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat yhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli näkyviin.
— Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden, että osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi, jolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas Backmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä tynnyriltä sivutuloja.
— Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan tallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna serafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42 pötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita puheita pitämään.
— Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön kunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia ja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli taalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.
— Tiedä huutia! — kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. — Rudbeck tappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta niinkuin yömyssyt tekevät.
— Katsos kelpo hattumestareita! — huusi eräs vastapuolueen mies. Kuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen taskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?
Vastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää syntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden välillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun hatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja yksimielisyydessä.
Silloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri ryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli tapahtunut.
Ennenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen, tunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet pois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.
— Weg! Gleich ins Boot, — kuiskasi saksalainen.
— Mitä ilvettä tämä nyt taas on? — kysyi vihastunut poika. — Minua nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!
— Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen, verfluchter Junge! — jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.
Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä enenevän hälinän keskeltä huutoja: — Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa kiinni — kiinalainen!