12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.
Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen. Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin. Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet — paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä — oli näihin juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa; molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa tulevia tapauksia.
Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan, vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt, mutta näytti niin äärettömältä. La beauté reprend son empire en Suéde — kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa — olisi kreivi Tessin sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] — niin monet lemmettäret kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa — ja jos joku olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia — kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta — ilman totuutta kaikessa — ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa, ei purppurassa eikä sarkatakissa.
Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä, jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.
Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.
— Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, — sanoi hän. — Kaikki laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!
— Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole jäänyt enää mitään muuta anottavaa, — vastasi kreivi.
— Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä yksinäisyydessä!
Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi Kustaa.
— Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, — jatkoi kuningatar armollisesti hymyillen. — Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka miellyttää teitä neiti Palmstjerna?
— Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, — vastasi kreivi.
— Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa! Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään vastaan olla teidän Roxolanenne.
— Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri, enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.
— Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?
— Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa nähden, kurjeksi.
— En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, — sanoi kuningatar. — Mutta kas tässä, — jatkoi hän, — on yksi, joka ehkä paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.
Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.
— Kuules, pikku Bernhard! — sanoi kuningatar, — sano isällesi, että hän tuo sinulle uuden äidin!
Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.
— Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, — jatkoi kuningatar.
— Ennemmin tahtoisin hevosen, — sanoi poika.
— Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.
— En tahdo syödä sokerileivoksia, — vastasi pieni Bernhard
Bertelsköld.
— Mene sitten ja ota voileipä, — sanoi kuningatar, puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.
— Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet teidän onneanne vastaan, — lisäsi kuningatar.
— Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta, — vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa vastaukseen.
Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin tuskin huomattava iva. — Zefyri itse, — sanoi hän, — ei voisi olla huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.
— Eikä kuitenkaan, — puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, — eikä kuitenkaan pientä Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla tanssillaan tuottanut.
— Mitä? — kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin, — onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle jalallenne?
Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi, että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin, kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää lupauksensa.
— Olen siis oikein arvannut; — vastasi kuningatar, antaen ympärillä seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; — on siis joku Celadon, joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?
— Ei, teidän majesteettinne, — sanoi tanssijatar närkästystään hilliten ja posket punaisina, — minua on inhoittavasti loukattu, ja jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta täyttääkseni.
— Mitä kuulen? — sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. — Kuka hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, — lisäsi hän ylenkatseellisesti, — ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.
— Päinvastoin, — vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten vimmaansa, — on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti eroani teatteritanssijain joukosta.
— Ei, Morelli, — jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, — jos tuohon tapaan puhutte, täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni. Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?
— Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon, että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.
Kuningatar hymyili. — Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja kunnioitusta herättävälle olennolle! — Ja samassa hänen majesteettinsa näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.