15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.
Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera, sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla, sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena — ja siitä pilanteosta tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja varoi tekemäsi uusia.
Eräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman, valtiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan kuluessa ollut huono onni. — Kuulkaapas, — sanoi raatimies, joka oli viisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin hänen isänsä — sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut kunnon mies.
Gast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.
— Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, — jatkoi raatimies.
Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut juuri syytä moittia.
— Olkaamme suorat, — sanoi laivan isäntä. — Isä ei tahdo kuulla teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan Toivo-laivaamme.
Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen, mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.
Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet kertoa Eerikki Ljungille.
Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä, se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut, niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli myynyt itsensä paholaiselle.
Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän, viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.
Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa, milloin ei pääse paikalta liikkumaan.
Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa. Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. — Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? — kysyi poika.
Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari hammasta herneitä purressaan.
— Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, — vakuutti Eerikki.
— Niin, se hänen tietäköön! — vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä toiseen poskeen.
Vastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: — Mitä Långvik sillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme eteenpäin kuin viheltäen.
— Minä tarkoitan, — jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, — että hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua satamassa.
— Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone, että Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka pilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon kirkkaimmassa päivänpaisteessa?
— Sitä en usko, — vastasi mies; — ellei vain jo ole tullut se hetki, jolloin toinen ottaa omansa.
— Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? — nauroi poika.
— Kuulkaapa, hyvä herraseni, — sanoi matruusi jurosti, — hän on nyt niin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan eikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön opetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka osoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini neula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja tilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa Långpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.
— Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, — laski Eerikki leikkiä. — Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas tulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne vanhoilla päivillään.
— Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella ulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran vuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne ulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on sen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään vertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa, etten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan huuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on täällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.
— Mitä Långvik sillä tarkoittaa?
— En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän, jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella, sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla, mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä yksi Toivon miehistä ei koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän, joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti, ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy pitää valotorni silmäinsä edessä.
Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan. Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin. Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?
Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin, sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää, joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.
Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan halkaisijaa.
— Myyrä, myyrä! — huusi hän. — Varo nyt vain, kun tulemme maihin!
— En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, — vastasi matruusi, valmiina purjetta kääntämään.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — kuului kapteenin ääni.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — vastasivat merimiehet.
Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.
— Myyrä, myyrä! — huusi Eerikki uudelleen.
— Väst lite, — vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan ruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — kuului taas kapteenin komento.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — vastasi kaiku kannelta.
Komentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys — tulotervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty — paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä ja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen, ja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja hengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut, unohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu tyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli särkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut lähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen suoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut tämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille hänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.