25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.
Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen: hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli häntä huomaavinaan.
Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen, kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti vanhuksen lakastuneilla huulilla.
Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.
Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti rannasta.
Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet. Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.
— Sielustani ja sydämestäni, — vastasi Larsson. — Ja kreivi on arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?
— Kiireestä kantapäähän asti, — vastasi Bertelsköld pilkallisesti.
— Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas — minä tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningatar siitä?
— Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä toista tarpeen mukaan.
— Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, — sanoi
Larsson.
— Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, — vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.
— On siis, — jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, — on siis varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen. Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon keskenämme?
— Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.
— No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä, jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.
Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän vastasi kohta:
— Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia tulla häihin tavalla tahi toisella.
— Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa tapaa, — sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä kreivi tarkoitti.
Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.
— Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. — Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?
— Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, — sanoi kreivi lyhyesti.
— Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?
— Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se minusta onkin.
— Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin, että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa. Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka, kapteeni?… Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!
Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi tuuleen päin.
— Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, — sanoi kreivi uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, — mutta se on haihtunut muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai oikeammin sen varastajasta?
— Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä mitään?
Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen, joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.
— Luovatkaa! — murahti Larsson. — Tehän pidätte perää kuin närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon… Mutta mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia aina auttamassa!
— Älkäämme enää siitä puhuko.
— Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, — jatkoi valtiopäivämies, ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi. — Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on, joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi, vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.
— Olkaa hyvä ja puhukaa omista asioistanne, vastasi Bertelsköld ylpeästi.
— Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko, jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon pahuksen valtaan.
— En ymmärrä teidän tarkoitustanne, — vastasi Bertelsköld. — Jos loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille hiuksillenne, ettette pakottaisi minua…
— Mihinkä?
— Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!
Larsson naurahti. — Siitä emme huoli väitellä, — sanoi hän kylmästi. — Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä, itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?
— Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko siihen, mikä ei teihin kuulu.
— Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö, herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin tuomiopäivänä… Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö näe, että purjeet lepattavat?
Bertelsköld ei vastannut.
Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. — Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, — kenellä olisi halua hakea merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.
Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta matruusit eivät liikahtaneet.
— Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi
Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.
Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.
— Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, — sanoi hän, — ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin. Katsokaa nyt — ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa! Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu — nyt se on siellä, iäti haudattuna meren syvyyteen.
Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.
— Mikä se oli? — huudahti Bertelsköld.
— Se oli kuninkaan sormus, — vastasi Larsson kylmästi.
— Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että henkenne pelastin!
— Niin, — vastasi valtiopäivämies, — ja minä ajattelen, että huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän: Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti. — Me voimme nyt palata kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan haudattuna!