24. LEMMEN TILI.
— Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? — kysyi Ester Larsson.
— Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä sinun edestäsi! — vastasi Bertelsköld.
— Kuulkaa minua, kreivi! — sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä, joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi. — On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.
— Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.
— Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni. Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä minä olen kärsinyt niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi. Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään lakastumaan — kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?
— Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan ajatellut…
— Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka kärsittyään moisen häväistyksen — joka tultuaan niin muserretuksi kuin suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi? Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi vaimoksi?
— Olet oikeassa, — vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. — Olet oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat puolisokseni.
— Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta, kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa. Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.
— Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin — jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.
— Silloin olin vielä nuori — mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat silloin olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena. Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina ystävinä.
— Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi elinajaksemme! — huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen, voimatta enää hillitä liikutustaan.
— Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko nainen! — vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.
— Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, — jatkoi Bertelsköld; — älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan rakastanut minua niinkuin minä sinua.
— Niinkö luulette? — kysyi Ester surunvoittoisesti.
— Olen varma siitä! — huudahti kreivi. — Sydämesi on kylmä kuin jää. Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet toisen oma.
— Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta valmistautuakseni siihen.
— Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!
Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.
— Luulenpa, että olette mustasukkainen! — sanoi hän naurahtaen.
Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. — Saat olla varma siitä, — sanoi hän, — että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi — silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole — sitä pahempi hänelle — ja sinulle. Jää hyvästi!
Ja kreivi Bertelsköld meni — kiukkuisena, vihaisena ja mitään kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä, jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista. Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa, jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.
Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa silmittömästi rakastunut — tai ainakin luullut rakastuneensa.
Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen kaikissa lemmen asioissa.
Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin, käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.
— Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? — kysyi hän, levittäen silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.
— Kuka herra? — sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan totuutta.
— Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.
— Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?
— Minulla on mielestäni oikeus siihen.
— Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.
— Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.
— Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut kysyneesi?
— Kuka se oli? — kysyi Penna uteliaasti.
— Älä säikähdä!
— Mitä sinä hulluttelet?
— Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!
Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. — Sinusta taitaa tulla koko kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! — sanoi hän.
— Nyt korvat pörhölleen!
— Saanko siis tietää?
— Saat, se oli… Juokse, Penna, juokse!
— Mitä? Pitääkö minun juosta?
— Se oli…
— No?
— Kuningas!
Penna ei kaatunut eikä juossutkaan — sillä se oli vastoin hänen luontoaan — mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. — Kuningasko? — toisti hän.
— Mitäs kummaa siinä on? — nauroi Ester. — Etkö tiedä, että minä ja orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa. Pane se mieleesi!
Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä kyynelensä kuiviin.
Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa; mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian oikeasta laidasta.
Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.