23. KOHTAUS PUUTARHASSA.
Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia, hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä, persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta. Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita, lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä, jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.
Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone — eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin — niin pieni ja siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi. Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi: sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa — kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun kieliä — silloin ajatteli Ester usein: — se on hänen näkymätön kätensä, joka kieliä koskettelee — se on minun ystävä-vainajani henki! Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen, hän on vieras, jota on tunne!
Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja pesee puhtaaksi niiden vihreyden.
Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät lämpöä.
Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta — ja juuri silloin, kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen edessään, kutsui häntä taas omakseen — ja poissa oli Esterin rauha. Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.
Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.
— Herra, — huokasi hän, — koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun sieluni.
— Ja minkätähden sinä vaikenit? — sanoi samassa tuttu ääni hänen vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan puettu mies.
— Minkätähden sinä vaikenit? — toisti Bertelsköld, Esterin tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. — Johan sen tiedät: Tästä hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.
— Kuinka tulitte tänne? — sanoi Ester, vielä vapisten, sillä närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä petetyn onnensa lahjaksi.
— Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, — vastasi kreivi. — Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.
— Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, — sanoi Ester, tarkoittaen Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.
Mutta Bertelsköld veti oven kiinni — Ei, — sanoi hän — minä en ole matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut tapasin. Ester — minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi, monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu, mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi kieltäytyä minua kuulemasta.
Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: — En tiedä, mitä hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut olevani kihlattu nainen.
— Eikö mitään muuta! — huudahti kreivi kevyesti — liian kevyesti.
— Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen, herra kreivi? — kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat keskenään.
— Ymmärrä minut oikein! — sanoi Bertelsköld. — Minä pelkäsin sinun jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.
— Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran…
Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.
— Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa uusien velvollisuuksien kanssa?
— En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut — ei saa loukata kuolleita eikä eläviä, — vastasi Ester. — Hän ei voinut olla syvään huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies ei toki ollut niin kevytmielinen, niin rikoksellinen kuin hän oli ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet toisensa.
— Kuuntele minua, — sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen istumaan. — Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut, millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa, ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen — niinkuin äiti ajatteli — jättää tämän nimen kaikin puolin himmentymättömänä perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua, hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.
— Sen tiedän — vastasi Ester. — En ole ikinä unohtava, että juuri hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.
— No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän. Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.
Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.
— Äidin siunaus, — jatkoi kreivi, — on kaikille kallis aarre, mutta Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär Malin oikealla puolella olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan ja tyttären.
Ester peitti silmänsä.
— Surettaako se sinua, Esterini? — kysyi kreivi.
— Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.
— Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi.
Ester pudisti surullisesti päätänsä.
— Minä ymmärrän, — jatkoi kreivi. — Jokainen ajatteleva nainen pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden, että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi. Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi. Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me tulemme hyvin onnellisiksi!
Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen, miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:
— Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin, mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi sentähden, että te nyt olette vapaa?
— Luuletko minun unohtaneen, — sanoi kreivi, — että isäsi on kovaa puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.
— Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni, luuletteko meitä olevan kaksi, jotka sitä isältäni rukoilemme?
— Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen käteni luotasi! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:
— Niin se on, — sanoi Ester tuskin kuuluvasti.
— Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. — Hän ei rakastakaan minua enää!