22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.
— Tahdon kysyä teiltä jotakin, — sanoi Larsson kapteeni Gastille. —
Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?
— Minä en koskaan kerskaile! — huudahti kapteeni. — Toivon menestys osoittaa parhaiten, kerskailenko?
— Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte menettää sekä laivan että miehistön.
— Minä en koskaan saa vastatuulta, minä en voi koskaan joutua haaksirikkoon, — vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.
Larsson naurahti ylenkatseellisesti.
— Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.
— Valhettako?
— Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää niitä minullekin.
— Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää toteen…
— Te ette voi mitään näyttää toteen.
— Voinpa.
— Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista en tahdo vävykseni.
— Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni vallassani? — kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.
— Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te sanotte onnenne todisteeksi?
— Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.
— Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni, että te olette suuri lörpöttelijä.
— Minä lörpöttelijä!
— Juuri te.
Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:
— Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon, kuinka asianlaita on.
Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: — Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin lirun larua.
— Se nyt on niin — kertoi kapteeni vastahakoisesti — että minä olin hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää…
— Sen tietää Jumala ja koko maailma — vastasi Larsson.
— Silloin sattui niin, — jatkoi Gast, — että tuuli kantoi minut Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit, saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn; enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas, silloin näin unta.
— Päissäsi, tietysti.
— Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa? — Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. — Mutta jos lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. — Sepä olisi hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. — Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin kujalle, niin saat nähdä. — Samassa meni hän tiehensä, niin että ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.
— Mutta Gast otti kuitenkin pestin.
— Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin, etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari Samulin kujalla. Kello löi kolme.
— Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?
— Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka, jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen ammuttu kalalokki. — Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni, mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. — Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. — Vähätpä tuosta, sanoin minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän, ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.
— Vai niin, — virkkoi Larsson välinpitämättömästi.
Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:
— Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän tarkoitti. — Isännälläni oli eräs onnenkapine, — puuskutti tuo onneton, — jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle. Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu; mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni, voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, — sanoi hän, ja samassa aikoi hän nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.
Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:
— Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä omallatunnolla antaa minulle tytön.
— Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, — vastasi Larsson. — Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne, että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.
Kapteeni nauroi. — Ei, taattoseni, — sanoi hän, — teidän kettunne ei pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.
— Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli mahdoton tuntea ventovierasta miestä.
— Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies löydetään murhattuna laivarannasta.
— Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.
— Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?
— Kuulkaapa, valtiopäivämies…
— Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.
Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?
— En mitään, johan olen sen sanonut.
— Vannokaa se!
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta, en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen sanonut.
Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. — No, — sanoi vanhus, — koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat, kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on. Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.
Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä, sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: — Miksi näitä sanotte?
— Minä sanon niitä syntirahoiksi, — vastasi Larsson kylmästi. — Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa. Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.
Kapteeni kalpeni. — Sitä en ole koskaan kuullut, — änkytti hän.
— Murhattu mies, — jatkoi Larsson, — oli ranskalainen, nimeltä
Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi
Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten
hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.
— Niinkö? — kysyi kapteeni sammaltaen.
— Niin se oli, — jatkoi vanhus taipumattomasti. — Ja onnenkalu, jota Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut. Tahdotteko tietää vielä jotakin?
— En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.
— Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne. Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.
Kapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina
— Ja nyt te olette vannonut väärän valan! huusi Larsson yht'äkkiä jylisevällä äänellä.
Kauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.
— Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös kuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron laiturilla.
— Armoa! armoa! — änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.
— Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä paista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä auttaa, — huusi Larsson ankarasti.
Kapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan.
— Hyvä, — sanoi Larsson. — Nyt saatte mennä.