21. KIHLAUS.
Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen täydellistä luottamustaan — hänen tyttärensä Ester — oli tällä kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt hänet yksin.
Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi — hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta. — Herra, — huokasi hän, — ota pois palvelijasi täältä; hänen omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on, vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen, rytöpuuna ihmisten tiellä.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs mies, oli kaikkina aikoina ajatellut omaa täydellisyyttään, omaa lujaa, rehellistä tahtoaan, omia surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa.
— Kuinka on laitanne? — kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli ainoastaan muiden onnen vuoksi.
— Lopen kulunut — hyödytön — unohdettu kuin vanha työhevonen, joka ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, — vastasi isä äreästi.
— Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän syntymäpäiväksenne, — sanoi tytär.
— Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee — ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun hän sinua ajattelee.
— Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti — minua niin suretti se, mitä äsken sanoitte.
— Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, — jatkoi ukko, huolimatta kuunnella Esterin vastausta. — Ilman rahaa hän ei voi liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota. Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester, tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra, hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että saat kelpo miehen.
— Minä tyydyn isäni tahtoon, — vastasi Ester nöyrästi. — Yksi tunti — tai oikeammin muutamat sanat — olivat muuttaneet hänen mielensä. Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt tullut hänelle pelastus.
— Hyvä on, — sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla puhettakaan. — Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.
Penna tuli.
Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden raihnaisuudesta. — Poikani, — sanoi hän arvokkaasti, me olemme eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin vaimoksesi?
Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään, katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: tahdon.
— Anna hänelle kätesi, lapseni, — sanoi ukko. — Niin — nyt olette kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita, täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?
— Tyydyn, — vastasi Penna. — Kyllähän hän oli toivonut saavansa paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Larsson, — on minulla Hampurin pankissa talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?
— Lupaan, — vastasi Penna.
— Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, — sanoi vanhus. — Ole hyvä mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.
— Isä hyvä! — puuttui Ester puheeseen.
— Minä sanon, — jatkoi vanhus, — että hän on ollut lankeamaisillaan ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.
Ester peitti kasvonsa käsiinsä.
— Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, — sanoi Larsson, — ja nyt on kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne, jos elän niin kauan.
Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään, näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana sulhasena. Hän tiesi kyllä, — sanoi hän, — että ukkovaari asettaisi kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja… Niinpä niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja kutsua hänet häihinsä. — Mitä appi siihen sanoo?
Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. — Tyhmää lorua! — vastasi hän.
Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut kahdeksan vuotta.
— Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, — sanoi Larsson.
— Niin, — sanoi Penna pelkäämättä, — jos kreivi sanoo minulle: Istvan — sillä se oli nimeni siihen aikaan — Istvan, tuossa on meri, hyppää siihen, poikaseni! — niin saa appi olla varma siitä, että paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä, ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi, vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui Vähäkyrön metsässä — niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää ikinäni!
— Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! — jatkoi vanhus, terävästi katsoen häneen.
Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti silmiään ja sanoi: — Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen vastaisin?
— Sinä vastaisit: tietäkää huutia!
— Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla, pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun vaimoni — ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on kaikki niinkuin olla pitääkin.
— Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! — ärjäisi vihastunut vanhus. — Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta … olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa. Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?
Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.
— Niinpä saat olla huoleti, — vastasi Larsson. — Semmoista ei toki
Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa
Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.
Kihlatut menivät. — Sukuni ei ole pilautuva, — mutisi Larsson itsekseen.
Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.
Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti hänen kömpelö käytöksensä.
— Vaari Larsson … aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.
— Mitä nyt? — sanoi vanhus tylysti. — Onko Toivo valmis purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.
— Herra valtiopäivämies! — aloitti kapteeni uudestaan.
— Mitä nyt? — ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on herra tullut, minusta? — Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä tavallisesti vaariksi ja hänen vaimoaan muoriksi.
— Ei olekaan nyt Toivosta puhe — tai oikeammin sanoen minun Toivoni on nyt valmis purjehtimaan! — jatkoi kapteeni, kooten kaiken rohkeutensa. — Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.
— Vai niin — sanoi Larsson kuivasti. — No, siispä saatan vastata teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee tyttöjen narriksi.
— Minä sanon, että siihen minulla on varoja, — jatkoi kapteeni pelästymättä. — Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!
— Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.
— Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet mukaani! — karjui kapteeni.
— Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?
— Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.
Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt, mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan huomata voittoansa.
— Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies, ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.
— Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä, mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet. Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta, niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle; kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas kuningas.
Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä. Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen, joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.