20. KOLME KOSIJAA.
Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa orpanalleen rukkasia.
Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus, mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on, että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.
Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta, ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: — Kaunis ilma tänään, neitsyt Larsson!
Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.
Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: — Mastot ja märssyt, kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.
— Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin — vastasi Ester ja kääntyi selin.
Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: — Kunpa hän ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin vastamaalattu keulakuva.
— Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte tietää, — vastasi Ester yhä selin ollen.
— Isän? — jatkoi hänen ahdistelijansa. — Tiedättekö, punaisin ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.
— Mitä nyt? — vastasi Ester närkästyen. — Enkö ole sanonut teille, ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.
— Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.
— Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona! — vastasi Ester ylenkatseellisesti. — Ennenkuin Gast minut saapi…
Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena kenttää pitkin heitä kohti.
— Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen vaikka mitä! — vakuutti omahyväinen kosija.
— Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! — vastasi Ester pilkallisesti.
Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis, tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes sai sen seisahtumaan.
— Antakaa olla, te taitatte niskanne! — huusi Ester, joka jo katui ajattelemattomuuttaan. — Merimies hevosen selässä on kauhistus Herralle!
Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta. — Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! — huusivat muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut paholaiselle.
— Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! — huusivat toiset.
Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin jo häntä kauhistutti. — Juokse, Eerikki, juokse! — kuiskasi hän lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. — Riennä kotiin meille, ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista huiviani.
Eerikki juoksi.
Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman valleille asti. — Kuningas tulee! Kuningas tulee! — kuului kaikkien huulilta.
Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä, ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili, hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja maaherran asuntoon.
Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta, satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.
Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi, sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon uuvahtaneen tytön vieressä. — Rohkeutta Ester! — kuiskasi hän äkisti. — Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!
Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat — sitten kun kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä — ilman sen enempiä esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.
Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat nuo kauniit, lempeät, siniset silmät — nuo silmät, jotka samalla voivat olla niin petolliset! — hänen oli tuo ennen muinoin niin armas ääni — hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista rakkautta! — ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut, että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa — hän, joka oli pettänyt ja jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli — äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat, jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat hänelle kuoleman.
Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni
Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.
— Tässä on huivi, neitoseni, — huusi hän, — ja minä otan kaikki tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.
Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja lykkäsi kapteenin syrjään.
— Ruori alas, moukka, — kiljui merihärkä, — äläkä rohkenekaan ottaa minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan pysäytä, saamatta vettä kokan yli!
Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.
— Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, — jupisi kapteeni Gast.