19. SUKULIITTO.
— Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne — jatkoi vanhus — ja se on — lähinnä kaikkea viisauden alkua — isien oppi, jota koko meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi. Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa, ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan puolesta ja sitä valtaa vastaan, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa. Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja — nyt otti Larsson vanhan tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä — antoi hänelle tämän kirveen.
Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja vanhus jatkoi:
— Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään, siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat lapseni, on meidän perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan 5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?
— Tahdomme, — vastasivat miehet ja naiset.
— Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut tapana Pohjanmaalla?
— Tahdomme, — vastattiin.
— Tahdotteko, lapset, — jatkoi vanhus juhlallisesti, — luvata ja vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?
— Tahdomme, — vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran, että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.
— Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, — jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli, — ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä. Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!
— Amen! — sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa, seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen talonpoika.
Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan, sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan, kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään. Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä tästä yhtymisestä seuraisi.
Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"
Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:
— Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?
— Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, — vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.
— Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki unohduksiin! — sanoi Larsson.
Lautamies Perttilä — hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo — astui heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. — Jumalan rauha teille, taattoseni, — sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti. — Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän, jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen, sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.
— Älkäämme enää siitä puhuko, — sanoi Larsson, pudistaen tarjottua kättä. — Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta, katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä. Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin, — jatkoi vanhus, — sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä. Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne, että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi, pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan — siltä hakkaa käsi poikki, hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.
Benjamin Perttilä — muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä — punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan; Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.
Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä sietämään ja sanoi:
— Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan. Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä, Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan perinnön?
— Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette sanonut, taattoseni, — vastasi Penna.
Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate, joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.
— Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, — sanoi hän, — siksi, kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on Perttilän talo.
Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.
— Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja ponnistat? — jatkoi vanhus ystävällisesti. — Kuka perii sinun tilasi, kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka osaisi hoitaa Perttilän taloa?
Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä hankkiessaan.
— Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, — sanoi setä, — vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin. Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.
Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.
— Isä! — Mitä ajattelette! — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja närkästyksestä punastuen.