18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.
Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.
— Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha, kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.
Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä tuumaa latvastaan.
— Tässä, — jatkoi Maria, — ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid, Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.
Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.
— Ja tässä, — jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin nuoremman poikansa — tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen saanut Ruotsista takaisin.
Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen, joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: — Katso ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa, että olet ollut hovissa.
— Eipä aivan ilmankaan, — naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.
— Hovissa? — toisti Ester kummastuneena.
— Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, — vastasi Eerikki hämillään.
Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli sitä Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää — Ester Larsson ajatteli sitä toista, jonka kuva oli niin lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.
— Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat ystävät, — jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän näillä sanoilla nostatti.
Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.
— Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! — kuiskasi hän.
— Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla! — kuiskasi Ester. — Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on kohtalon ivaa.
Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa — aina siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta — aina siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen naimisestaan — tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.
Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.
Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja, ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle kunniaistuimelleen istumaan.
Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm' Jumala!"
Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" — yhtyi vanhuksen vapiseva ääni virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään — sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran, toisten nimet oli hän unohtanut — ja lausuivat yksi kerrallaan onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen päivänsä kohta oli päättyvät.
Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia, joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.
Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa — Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla — ja käski hänen lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki kuuluvalla, sointuvalla äänellä:
"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni… Silloin maa vapisi ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa mustat vedet ja paksut pilvet… Hän ojensi kätensä korkeudesta ja tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä hän on mieltynyt minuun… Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra, Jumalani, joka valaiset pimeyteni… Eläköön Herra, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"
— Lapsukaiseni, — jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli lopettanut, — rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon, ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta. Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta. Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä, pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta. Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen. Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä, mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä, yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä vuodatti verensä: — minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä sydäntä.
Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän jatkoi taas vakavalla äänellä:
— Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.
— Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja mahtavuuksia — näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä — näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut, ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä, tavaralla ja omaisuudella — minulla on ollut monta vihollista ja parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!