17. KAHDEN KUNINKAAN PÄIVÄ.
Tuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi vilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana Pohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen majesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.
Maaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin rajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan mukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla parhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi. Kaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis kiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin suinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki kaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja lehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken puhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa, ketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä riivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin tietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä. Kunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, jemna-kiehkuroita ja muhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin vaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se keikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin voi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot messinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä kesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso. Yksin tuo uusi "hapanlähdekin", jota kaksi vuotta tätä ennen oli ruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat hankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen tätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222 asukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen vallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin kuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja keräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään niinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän kunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat seppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran puukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti huolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet tulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että papit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.
Koko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa tähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen kuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.
Vanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi nimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen syntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin juhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt tulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa arvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut arvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten onnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa jälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle päälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy renkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa, kunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet arvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut voinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan, kun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka. Nyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin kaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen, kokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen kuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin tärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi sattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti piti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.
Larssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin virastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri suvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.
Vanha kantaisä — joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman poikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä — oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä syntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo keväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun kahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun jäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä hänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla täyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän aikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin vielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen polven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että kaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu kaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi viettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia kenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset eivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta — syy, jonka olemme nähneet mainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn äidiltään Munsalasta.
Jo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta, ja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.
Kello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä noustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä asuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun hänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa, vävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä ikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui vieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se oli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa, kukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli koko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.
Vaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta kuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein täynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja lapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.
Porvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel. Vanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan sotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva, seitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä poikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika Matti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi heistä miehineen ja lapsineen.
Kolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin hyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä, oli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli kookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista kaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.
Vielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja Ester. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika naimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja jättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet laiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.
Sitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta. Nämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän jälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista tai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria Larsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa, joiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut nimekseen Ljung.
Maria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä näkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen nuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun näki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn rinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä vivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori hänkään — ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman vallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään — eikä myöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta Tukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan vastaan Falkbyn kartanossa — hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta. Mutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut vasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista, joissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt voitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa ja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän lujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut täydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen mielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä vuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt, kun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli käytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä: ruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä naisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu seurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä tuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun Maria Larsson — me kutsumme häntä yhä edelleen näin — oli rakennettu pehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja kärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa lannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti kulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman tahdonlujuuden kanssa.
Tällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka olemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen suloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat toiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä jumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He kohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat toisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka vielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.