27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.
Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta, saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa; sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.
Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen, ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois — kun sitten kuninkaalliset esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona. Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön käytös oli arvokasta. Nuo selät eivät olleet tottuneet syvälle kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu — rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään muuta kuin vastaan ottanut kruunun — mutta tämänkin vuoksi häntä jo suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.
— Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! — hälisi väkijoukko.
— Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset! — arvelivat toiset.
— Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko hän tuntea minut? — huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.
— Suunne kiinni! — murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. — On noita nyt ennenkin kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli Kaarle-kuninkaassa! — Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.
— Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! — kuiskailivat taas toiset. — Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille kunniallisille ihmisille! — Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin maaherran kumarruksille.
Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen, minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman — vanha hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen — oli tähän tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu, minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden ruusujakin kätkettynä!
— Vaikka[40] — sanoi puhuja, — lauhkeamman taivaan alla syntyneen tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän kuninkaallisen majesteettinne — (syvä kumarrus) — tänne kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän kuninkaallisen majesteettinne eteen — (uusi kumarrus) — minä halvin pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla — (suorakulmainen kumarrus).
— Suuri kuningas! — jatkoi puhuja — sallikaa, niinkuin Aleksanteri suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja antimien asemesta!
— Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme — keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa kumarrellen:
— Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle — (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) — sekä kaiken heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta kumpaakaan…
— En, hyvä herra rovasti … puuttui taas kuningas puheeseen, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
— Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta meidän sydämestämme.
Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta uhraavaisuudesta.
— Ei ikinä, — jatkoi puhuja, — ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin ilonilmauksiin.
— Suokoon luoja, että ne todella olisivat sanomattoman hartaita! — kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan, mutta puhuja jatkoi:
— Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän maanisämme avarassa varjossa…
— Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa lihavuuteen! — kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion sydänyön aurinkoon, ja — niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen kuninkaallisen armonsa heloittaa…
Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
— Onko kukaan saanut vammoja? — kysyi heti kohta hyväsydäminen kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa kiiruhtivat apuun.
— Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, — vastasi lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
— Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! — huudahti kuningas, joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja iloiset kasvot.
— Teidän majesteettinne palvelukseksi, — vastasi poika. — Sen verran hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
— Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, — jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo kankean juhlalliset vastaanottotemput.
Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti hänen silmilleen.
— Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon … — aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen aineeseensa.
— Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! — kuiskasi Ekebladh.
— … Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
Thulea…
— Me kiitämme, me kiitämme, — sanoi kuningas keskeyttäen.
Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. — Koska, — aloitti hän jälleen, — aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden pohjoisten seutujen yli…
— Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja aika on jo mennä levolle, — ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.
Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.
— Ja koska, — jatkoi itsepäinen puhuja, — koska tähdet samalla kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään Phoibon loistavat vaunut…
— Aja! — sanoi kuningas.
Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota, puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville ruhtinaillekaan.
Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan, saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
— Se ei kuulu teihin, — sanoi Eerikki hämillään.
— Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen majesteettinsa sillä tarkoitti? — kysyi eräsi raatimies, joka oli seisonut likellä vaunuja.
— Sanoiko hänen majesteettinsa hovisorvari? — kysyi Eerikki ollen kummastuvinaan.
— Sen kuulin omin korvin, — vakuutti raatimies.
— Minusta tuntui, että hän sanoi hovikarvari, arveli Eerikki.
— Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.
Mitä hän sillä tarkoitti?
— Asianlaita on se, — sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, — että satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään, niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.
— Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?
— Sanoiko hän niin?
— Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.
— Vai niin — no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne uutta mittaa ottamaan.
Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.