28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.
Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa? Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia, niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se synkemmäksi.
Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
— Oletteko varma siitä? — sanoi Penna.
— Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, — sanoi kapteeni. Minä lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
— Niinkö sanoivat?
— Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä, että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
— Mikä sen muukalaisen nimi on?
— Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
— Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin…
— No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa. Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
— Kreivi? Onko hän kreivi?
— Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
"Näin, näin minä laivan seilaavan,
kolme kreiviä laivassa."
Penna ei virkkanut mitään — mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
— Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te valehtelette! — jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia kovasti käsivarteen.
— Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, — ja kuultuani, ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä, siitä vanhasta saiturista… Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa, että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
— Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! — ärjäisi Penna nyrkkiään puristaen.
— Sanon sinulle jotakin, — kuiskasi Gast. — Äsken kuulin kreivin lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset. Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
— Kreivi? Taaskin kreivi!
— No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa tuonne … kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
— Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille valleille? — sanoi hän itsekseen. — Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen kehtoa. Vanhat vallit — juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison täällä minä lyhytaikaisine muistoineni — eilen seisoi täällä joku toinen, huomenna taas toinen — kaikki olemme hetken lapsia, mutta te olette vuosisatain!
— Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän tietää, kuka siellä odottaa, — kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
Penna murahti kuin kahlekoira.
— Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, — jatkoi toinen.
Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
— Minä opastan sinut leikkituvalle! — jupisi hän, ja karkasi samassa niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä — ihan valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen — tupertui alas vallilta, joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty.
— Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! — kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän. Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta, Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
Pennan häntä huomaamatta.
Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
— Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä minä en pääse liikkumaan! — valitti Bertelsköld.
Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin kivettyneenä.
— Pölkkypää! — sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä, että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö herättää koko linnan väki apua huutamalla?
Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä, jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä, tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua ulvoa.
— Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.
Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia katkonaisia sanoja: — Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!…
Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. — Sinäkö, Istvan, olet täällä? —- sanoi hän. — Ajaako sinua painajainen, kun heität minut vallilta alas?
— Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! — ulvoi Penna taas nyyhkyttäen… Lemmon Kasti… Koira minä olen, hullu koira, joka olen omaa herraani puraissut!… Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?
— Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.
Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla tukahdutetuiksi.