29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.
Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin arvokkaampien vierasten varalle.
Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. — Herätä minut kello kolme, — oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.
Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. — Kello on kolme, — sanoi hän.
Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään milläänkään.
— Aiotteko nousta? — jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.
Mahdotonta saada häntä virkoamaan.
— Kuningas odottaa!
Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen olivat jo valmiina hänen vierellään.
Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. — Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, — vakuutti Eerikki.
— Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, — varoitti äiti. — Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.
— Hyvästi, nyt en enää jouda! — sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.
— Jumala olkoon kanssasi, lapseni! — huusi huolestunut äiti hänen jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.
Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään sanottiin portilla: "seis".
Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa ollutkaan tapana nousta näin varhain. — Milloin portti avataan? — kysyi hän.
— Odota! — vastattiin.
Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas virkosivat eloon. — Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, — ajatteli hän itsekseen, — niin tutkisimme tämän anthylliksen arkkiaatterin suurennuslasilla… Kukahan nyt auttanee häntä kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle… Kaarle Linnaeus pieni, erotukseksi suuresta, — lisäsi hän huokaisten kaipuun ja mustasukkaisin tuntein.
— Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! — ajatteli hän heti sen jälkeen. — Entä jos lähettäisin Eriikalle linnaean Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon erica vulgariksen kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla läheisellä männikkömäellä.
Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.
— Kuningas on odottanut minua! — ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.
Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.
Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.
Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.
Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan. Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!
Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin kanssa. — Mutta, jatkoi hän, — minä otan Ruotsin valtakunnan sen seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!
— En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa; sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, — vastasi keittiömestari vähän pilkallisesti. — Mutta koska ei käy kieltäminen, että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi, lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen valmistettavaksensa.
— Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! — huudahti mestarikokki tuskissaan.
— Se on mestarikokin oma asia, — sanoi keittiömestari esimiehen ylemmyyttä äänessään. — Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei se olisi hollannin silliä isompi.
— Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, — jupisi mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia kalastajaveneitä.
— Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? — kysyi keittiömestari mahtavasti Eerikki Ljungilta.
— Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan puheillepääsyä, — vastasi Eerikki.
— Se on toinen asia, — vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.
— Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.
— Kiitän, saatan minä seisoakin, — sanoi Eerikki.
Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään, mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin kammottavaa otusta selässään.
— Mikä se on? — tiuskaisi keittiömestari.
— Se on hauki, — vastasi mestarikokki.
Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
— No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee, mutta minun väkeni ei siihen jouda, — sanoi keittiömestari äreästi.
Arelius kävi kohta työhön käsiksi. — Joku tulkoon tänne, — huusi hän, — samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen laudalle.
Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat, että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.
Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine, jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.
— Katsokaapa, — sanoi hän mestarikokille, — hauen vatsassa oli sormus.
Mestarikokki katseli sitä. — Vaskipalanenhan tuo vain on, — sanoi hän ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.
— Saanko pitää sen? — kysyi Eerikki.
— Pidä hyvänäsi, — nauroi kokki. — Mutta mistä Lauri sai tämän hirveän hauen?
— Palosaaren salmesta, — vastasi kalastaja.