30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.
Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon "vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä hänestä.
Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille, kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna — eli Istvan, joka oli hänen entinen nimensä — haavoittuneen herransa tuon ikävän linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.
Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.
— Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle? — kysyi Bertelsköld ranskaksi.
— Matkalle? — murisi tohtori. — Toiseen maailmaan te tulette matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.
— Entä sitten? — kysyi Bertelsköld levottomasti.
— Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.
— Ihania toiveita! — huokasi kreivi.
— Joutavia! — älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte nyt palttua hoviseuruelle — minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?
— Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta alas.
— Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi, luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on kävelyn aika — ja kävellä siellä, missä sopii kävellä ja panna piste siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille hyvää yötä.
Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan kesäyö oli hänelle liian valoisa. — Istvan! — sanoi hän entiselle palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira huoneen nurkkaan.
Penna nousi ylös.
— Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko kukaan palkannut sinut siihen?
Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina tuon tuostakin hänen kertomustaan.
Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti sivistynyttä — häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa. Hän kyseli — Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.
Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja hän alkoi hourailla.
— Ester! — huudahti hän. — Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!
Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?
Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt, päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon. Ester oli jo valveilla.
— Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! — huusi hän sydän kurkussa.
— Sinun herrasi? — kysyi Ester kalveten.
— Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! — vastasi Penna.
Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.
Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan. Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn kanssa.
— Onko totta, — kysyi hän, — mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö se on, joka…
Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:
— Se on isäni tahto.
— Isäsi tahto? Eikä siis sinun!
— Ei.
Sairas huokasi helpotuksesta. — Suo minulle anteeksi, — sanoi hän, — että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia päätetty? Onko se päätetty?
Ester ei vastannut.
— Se on siis päätetty, — jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan viettämään tuon miehen kanssa?
Ester oli yhä ääneti.
— Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa, ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää huolissaan jokapäiväisestä leivästä.
Esterin silmät loistivat. Oli vain yksi sana, jonka hän oli käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa sielussaan.
— Hukkaan joutunut mies? — kertasi hän. — Miksi niin? Ei kukaan ole hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!
— Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni olisi voinut olla sinun rinnallasi — ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!
— Eläkää lastenne hyväksi!
— Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!
— Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.
— En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on, jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.
— Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?
— On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?
— Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette toisin!
— Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä luulet sitä vain oikuksi!
— No hyvä — tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan joutunut mies.
— Sinäkö? Millä lailla?
— Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.
— Suuri Jumala — onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot…
Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin haavoittunutta aatelismiestä. — Kuulkaa minua, — sanoi hän. — Niin kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.
— Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!
— Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi
Bertelsköld, mutta te olette heikko.
— Sinun suhteesi … se on totta.
— Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.
— Ei koskaan!
— Mikä on ihmisten ei koskaan! Hetkinen, joka luulee olevansa iankaikkisuus — ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!
— Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.
— Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee alistua.
— Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!
— Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!
Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.
— Nyt paranen pelkästä ilosta, — kuiskasi haavoittunut vesissä silmin.
— Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, — vastasi Ester Larsson lämpimästi.
— Sano uudestaan minua sinuksi. Siitä on kauan, kun kuulin noin suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä minun henkilääkärini.
— Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin — paremman kuin kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.
— Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.
— Sinä luulet siis, että kuningas…
— Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.